tiistai 26. lokakuuta 2010
Miehet jotka vihaavat naisia
Olen kauhea matti myöhänen; muut ovat lukeneet Stieg Larssonin puhutun Millennium-trilogian jo aika päiviä sitten, kun minä vielä räpistelen ekassa osassa. Tämä eka osa Miehet jotka vihaavat naisia oli minulla lainassa jo kesällä, mutta silloin en jaksanut keskittyä tarinaan, joten palautin kirjan hissun kissun takaisin kirjastoon. Syksyllä ostin koko sarjan omaan kirjahyllyyni odottelemaan inspiraatiota joka koitti nyt. Oikeesti tämän kirjan alku oli niin pitkäveteinen, kun tässä jankattiin Mikaelin saamaa tuomiota, että en olisi vaivautunut lukemaan tätä loppuun ellen olisi osannut odottaa, että tässä on koukku, joka lopulta vie lukijan mukaansa. Ja niin kävikin. Loppuosa kirjaa ei ollut lainkaan tylsä vaan Mikaelin elämään oli mahdutettu jos jonkinmoisia seikkailuja.
Seuraavaksi vähän juoniselostetta, jonka nappasin suoraan takakannesta ettei vain tulisi mitään juonipaljastuksia. Mikael ”Kalle” Blomkvist, taloudesta kirjoittavan Millennium-aikakauslehden vastaava toimittaja, on pulassa. Hänet tuomitaan kunnianloukkauksesta vankilaan. Mahtava paljastusjuttu teollisuuspohatta Wennerströmin hämäräbisneksistä kaatui riittämättömiin todisteisiin, ja Wennerström aikoo asianajajineen ajaa niin Blomkvistin kuin koko lehdenkin puille paljaille.
Kaiken keskellä Blomkvist saa uransa erikoisimman tarjouksen, kun sukufirman entinen johtaja Henrik Vanger lähestyy häntä. Vanger haluaa Blomkvistin selvittävän mitä tapahtui hänen veljentyttärelleen Harrietille, joka katosi elokuisena iltapäivänä vuonna 1966. Tätä suljetun tilan mysteeriä ei kukaan ole koskaan onnistunut ratkaisemaan. Vangerin lupaama palkinto on mitä houkuttelevin: todisteet Wennerströmin rikoksista.
Blomkvist voi vain suostua ehdotukseen. Hän saa avukseen nuoren, tunnehäiriöisen mutta nerokkaan Lisbeth Salanderin, joka on erikoistunut ihmisten yksityiselämän tonkimiseen. Tapaus vie heidät yhä syvemmälle kohti Vangerin perheen ja samalla kansankodin sisällä vellovaa mustaa menneisyyttä: rasismia, vihaa ja veritekoja. Kirjassa todellakin riitti vauhtia ja mielikuvituksellisia juonenkäänteitä. Harrietin kohtalo oli jopa minusta vähän turhan mielikuvituksellinen, olisin odottanut jotain vähän realistisempaa. Monet tämän sarjan lukeneet ovat kehuneet Lisbethiä ja minustakin Lisbeth oli mielenkiintoinen henkilö, sillä hän ei vastannut lainkaan tyypillistä naishenkilöä. Lisbeth on sosiaalisista ongelmista kärsivä, taitava hakkeri eikä hänen ulkomuotonsakaan ole kovin naisellinen. Ei siis kovin tavallinen henkilö. Lisbethiä enemmän tykästyin kuitenkin Kalleen, hurmaavaan naistenmieheen, jonka kuvittelin koko ajan kirjailijan näköiseksi.
Summa summarum: kirja oli mielenkiintoinen ja hyvä lukukokemus. Se sopi hyvin myös minulle, vaikken mikään hillitön dekkarifani olekaan. Tämän kirjan perusteella en voi kuitenkaan sanoa olevani varsinaisesti koukussa. Aion kuitenkin ehdottomasti lukea koko sarjan läpi, ihan vaan katsoakseni mikä tässä niin kovasti ihmisiä viehättää.
PS. Pieni varoituksen sananen sen suhteen, että lähiaikoina luettujen kirjojen määrä vähentynee reilusti. Aloitin nimittäin opetusharjoittelun, joka kestää joulukuun puoliväliin saakka, enkä tietenkään tajunnut, kuinka suuritöinen harjoittelu on. Vapaa-aika tulee siis olemaan kortilla, mutta aina kun tuntisuunnitelmilta suinkin ennätän aion keskittyä lukemiseen
torstai 21. lokakuuta 2010
Poltetut varjot
Ensiksi mainos: Sara, Tomomi ja Jenni ovat perustaneet kaikille avoimen nettilukupiirin. Lukupiirin idea on, että aina kuun 15. päivä julkistetaan kirja, josta kokoonnutaan puhumaan seuraavan kuun 10. päivä. Kuukauden kirjana on nyt Doris Lessingin Kultainen muistikirja ja keskustelu tuosta kirjasta alkaa 10.11. Lukupiirin idea on aivan loistava, sillä kukin voi osallistua omien kiinnosten / mahdollisuuksien kautta. Eikä välimatka ole esteenä! Jos et ole vielä tutustunut lukupiiriin, pääset sinne täältä.
Nyt viimeksi luin kirjan, joka on ollut aika paljon esillä varsinkin blogeissa eli Kamila Shamsien Poltetut varjot. Tarina kertoo pitkästä ajanjaksosta, vuodesta 1945 2000-luvulle, Hiroko-nimisen naisen elämässä. Tapahtumat saavat alkunsa Nagasakin atomipommista, jossa Hiroko menettää rakastettunsa. Hiroko lähtee Intiaan tapamaan rakastettunsa sukulaisia ja rakastuu siellä perheen Sajjad-nimiseen palvelijaan. Intian alkaessa natista liitoksistaan Hiroko ja hänen uusi perheensä siirtyvät Pakistaniin. Myöhemmissä vaiheissa kirjaa liikutaan myös Afganistanissa ja ihan lopussa Yhdysvalloissa. Enempää en halua sanoa, ettei tule juonipaljastuksia.
Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta ja pidin kovasti lukemastani. Kirja oli omiaan minulle, sillä pidän historiasta ja eri kulttuureiden kuvaamisesta. Hirokon kohtalo oli minusta pysäyttävä. Toisesta maailmansodasta mainitaan yleensä keskitysleirit ja atomipommit on melkein unohdettu. Tässä kirjassa se puoli nostettiin esille. Tuntui niin järkyttävältä, että pommeja ei aluksi pitänyt pudottaa Nagasakiin pilvisen sään takia mutta yhtäkkiä pilveen ilmestyykin aukko ja Hirokoon näkökenttään pelkkää valkoista. Järkyttävältä tuntui sekin, miten Hiroko koki tapahtumasta häpeää: siiven muotoiset arvet selässä muistuttivat jatkuvasti tapauksesta eikä Hiroko ollut halukas puhumaan tapahtumasta kenellekään. Ja ihmisten asenteet, kun Hiroko alkoi odottaa lastaan: ties mitä atomipommi oli hänelle aiheuttanut! Vaikka tarina olikin fiktiota, en lainkaan ihmettele etteikö näin olisi voinut sattua.
Kirjalle on pakko antaa pyyhkeitä siitä, että yhteen 460-sivuiseen teokseen oli tungettu niin paljon tapahtumia. Olisi ollut mukava pysähtyä rauhassa miettimään, mutta tapahtumia vyörytettiin päälle vähän liikaakin. Raskaan aiheensa puolesta ollut järkevää jakaa kirjaa useampaan osaan.
tiistai 19. lokakuuta 2010
Päiväkirja 1942-44
Olen kiinnostunut holokaustia käsittelevästä kirjallisuudesta ja etenkin päiväkirjoista, joissa holokaustin kokeneet ihmiset kertovat vainostaan. Anne Frankista olen lukenut jo lähes kaiken, mitä suomeksi on saatavilla, joten ranskalaisen Helene Berrin Päiväkirja 1942-1944 oli kiinnostava tuttavuus tällä saralla.
Berr (1921 Pariisi - 1945 Bergen-Belsenin keskitysleiri) oli nuori ranskanjuutalainen nainen, joka opiskeli Sorbonnen yliopistossa englannin kirjallisuutta. Helene oli hyvä opiskelija, upea viulisti ja lahjakas kirjoittaja, mutta takkiin ommeltu keltainen tähti katkaisi hänen lupaavan elämänsä. Vuonna 1942 Helene aavisti jo, miten pahasti hänelle voisi lopulta käydä, joten hän alkoi kirjoittaa muistiinpanoja sulhaselleen, joka oli paennut maasta vastarintaliikkeen riveihin. Helene ja hänen vanhempansa pidetettiin kotoaan maaliskuussa 1944 ja karkotettiin lopulta. Helene kuoli Bergen-Belsenin keskitysleirillä huhtikuussa 1945 lavantautiepidemiaan ja kovakouraiseen kohteluun, vain muutamaa päivää ennen leirin vapauttamista.
Ei tällaisesta kirjasta voi sanoa oikein mitään. Ihmisten järjettömyys ja raakuus tulee hyvin esille näiden surullisten tarinoiden kautta. Minusta on tärkeää, että näitä päiväkirjoja julkaistaan edelleen, ettei totuus unohtuisi. Siis että leireillä on kuollut ihan oikeita ihmisiä, joilla on nimet ja kasvot, etteivät he vain ole yksi niistä ties kuinka monesta miljoonasta kasvottomasta kuolleesta. Berrin päiväkirja aiheutti ilmestyessään suuren kohun, kun selvisi, että Ranskassa oli ollut antisemitismiä paljon enemmän kuin oli haluttu tunnustaa. Hienoa, että totuus tulee esiin.
Ihailin kirjassa Helenen rohkeutta ja halua olla samanlainen kuin muut juutalaiset. Hän tavallaan alistui kohtaloonsa, muttei mitenkään pahalla tavalla. Vaikka keltaisen tähden pitäminen ärsytti Heleneä, hän kuitenkin päätti käyttää sitä, koska ei halunnut häpeillä juutalaisuuttaan niiden silmissä, jotka tähteä käyttivät. Ennen pidätystään Berrit viettivät usein öitään piilossa tuttaviensa luona, mutta edeltävänä iltana he olivat kuitenkin tehneet päätöksensä jäädä nukkumaan omiin sänkyihinsä - kohtalokkain seurauksin. Helene oli myös kunnostautui juutalaisten, etenkin juutalaisten lasten, tukijana ja oli valmis uhraamaan henkensä voidakseen todistaa heidän puolestaan.
Kyllä tämä kirja aika hiljaiseksi veti. Suosittelen lukemaan, jos aihe kiinnostaa.
maanantai 18. lokakuuta 2010
Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Luen Terhi Rannelan uusimman nuortenkirjan aina heti sen ilmestettyä, koska Rannela on minusta yksi parhaimpia kotimaisia nuortenkirjailijoita. (Onko niitä muka paljonkin?!) Rannelan tyylissä viehättää se, että hän kirjoittaa nuorten elämästä, iloista ja suruista, mutta kuitenkin sortumatta synkistelyyn. Tuo synkistely oli helmasynti niissä 90-luvulla kirjoitetuissa nuortenkirjoissa, joita luin itse nuorempana. Näiden kirjojen kannetkin olivat kauhean synkkiä, mutta pahus kun ei vaan tule yhtään kirjaa mieleen esimerkiksi. Tai yksi taisi olla joku Kukka kumminkin, joka kertoi alkoholistiäidin tyttärestä muistaakseni jossain Lapissa.
Viime aikoina Terhi Rannela on kirjoittanut matkustamisesta kertovaa sarjaa, jonka päähenkilönä ja kertojina ovat olleet yläastelainen pariskunta Kerttu & Mira. Jäämeri, jäähyväiset ja minä on sarjan päätös osa, ja aiemmista osista poiketen päähenkilönä on Miran kaveri Ilari. Ilari, Kerttu, Mira ja Ilarin veli lähtevät road tripille pohjoiseen Jäämeren rannalle. Matkalla on tarkoitus tavata Kertun isä sekä Ilarin Kilpisjärvellä asuva nettiystävä-Heta, johon mansen kovin pelimies on korviaan myöten rakastunut.
Tästä kirjasta oli havaittavissa aika selkeitä opetuspyrkimyksiä, sillä kirjan henkilöistä kaksi oli lesboja, Ilari istui pyörätuolissa ja Heta on syöpäsairaus. On hienoa, että kirjoissa käytetään erilaisia päähenkilöitä, mutta kyllä sanoma on aika selvä, jos heidät dumpataan kaikki samaan kirjaan.
Koko Kerttu ja Mira -sarja on tähän asti ollut tosi mielenkiintoista luettavaa, mutta tämä viimeinen osa veti tasoa alas. Kirjassa ei tapahtunut oikein mitään muuta kuin päämäärätöntä koheltamista ja matkapäiväkirjan täyttöä, ei siis mitään kunnon juonta kuten aiemmissa osissa. Aiemmissa Amsterdamiin ja Goalle sijoittuvissa kirjoissa oli hienoa ympäristön kuvailua, mutta tässä viimeisessä osassa se jäi ikävä melkein kokonaan puuttumaan. Kertun ja Miran tarina siis päättyi tähän osaan (miksen osaa ajatella, että tässä sarjassa on kolmaskin päähenkilö, Ilari?), mutta odotan innolla, millaisia henkilöitä Rannela seuraavaksi esittelee.
torstai 14. lokakuuta 2010
Kabulin kauneuskoulu
Olipahan taas aika lukea jotain Afganistaniin liittyvää. Välillä tuntuu, että voisin lukea kirjoja muistakin maista kuin Afganistanista, mutta kun kyseinen kulttuuri kiinnostaa minua niin kovasti. Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulu on piristävä kuvaus Afganistanista, sillä se ei kerro pelkästään alistetuista naisista vaan amerikkalaisesta kampaajasta, joka päättää perustaa Afganistaniin kauneuskoulun auttaakseen naisia itsenäistymään. Kirja on siis tositarina, jossa Rodriguez itse kertoo työstään ja kokemuksistaan Afganistanissa. Rodriguez on siitä poikkeuksellinen nainen, että hän kulkee samoilla kaduilla kuin afganistanilaiset itsekin, sillä yleensä länsimaiset naiset pysyttelevät vain tiukasti valvotuissa tukikohdissa. Arvostan hurjasti Rodriguezin rohkeutta lähteä pitämään kampaamokoulua maahan, jossa kaikki naisten itsenäistymiseen tähtäävät pyrkimykset saavat lunta tupaan. Arvostusta lisää se, että Afganistanissa ollessaan Rodriguez menee vielä naimisiin paikallisen miehen kanssa. Ihan kiva, mutta tällä miehellä on jo vaimo. Rohkea teko, sillä minusta ei ainakaan olisi kenenkään kakkosvaimoksi.
Kirjan idea on siis tarkalleen ottaen seuraava: (laiskottaa, joten kopion tähän takakannen) Vuonna 2003 Rodriguez, michiganilainen kampaaja, perustaa sponsorien tukemana kaupunkiin kauneuskoulun tarkoituksenaan auttaa afgaaninaisia itsenäistymään. Tiukasti patriarkaalisessa maassa koulusta tulee henkireikä sinne valituille oppilaille. He saavat heittää burqat päältään ja tutustua hiusgeeleihin, lakkoihin, meikkeihin ja huulipuniin. Heidän tarinansa limittyvät kirjassa Rodriguezin omaan – on tuore aviovaimo, jonka on teeskenneltävä neitsyttä, on 12-vuotias morsian, joka on myyty miehelleen velkojen maksuksi sekä nainen, joka ei ole poistunut talostaan kolmeenkymmeneen vuoteen. Kauneuskoulussa nämä alistetut naiset oppivat paitsi kähertämään ja värjäämään, myös ymmärtämään ystävyyden ja vapauden merkityksen.
Taliban-hallinnosta nostetaan usein pelkästään (ja ihan aiheesta) naisiin kohdistuvat järjettömät määräykset. Haluan kuitenkin tuoda esille yhden tapauksen miehiin älyttömistä vaatimuksista. Tätä asiaa myös Rodriguez ihmetteli kirjassa.
Kun Titanic-elokuva näytettiin Kabulissa monet miehet hullaantuivat Leonardo di Caprion kampaukseen, joka oli kai joku päältä pitkä ja sivuilta roikkuva poskille malli. Tämä malli soti vastaan talibanien käsitystä "oikeasta" kampauksesta, johon kuului lyhyt tukka ja pitkä parta. Vihdoin joku parturi uskaltautui leikkaamaan miehelle samantyylisen, muttei ihan yhtä pitkää tukkaa. Mies piti uutta kampaustaan piilossa turbaanin alla, mutta joku kateellinen käräytti miehen talibaneille. Talibanit suuttuivat kampauksesta niin, että mies tuomittiin pariksi päiväksi vankeuteen. Rodriguezin sanoin: siinä todellinen muodin vanki.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Totta
Vihdoinkin se tapahtui! Olen jo kauan odotellut Riikka Pulkkisen uusinta kirjaa Totta, ja viime viikolla postista kolahti vihdoin ja viimein tieto kirjastosta, että saan tämän kirjan luettavaksi. Raja oli aikanaan niin hieno lukukokemus, että odotin tältäkin kirjalta paljon. Ehkä vähän turhankin paljon.
Totta on alkuasetelmaltaan aika samanlainen kuin Rajakin, sillä myös tässä teoksessa lähestyvä kuolema on vahvasti läsnä. Rajan tavoin tässäkin kirjassa on useita kertojia, joten kertojanäkökulmat vaihtelevat paljon. Se on tavallaan hyvä ja tavallaan rasittavaa, sillä koskaan ei tiedä, kuka puhuu totta. Mutta se on kirjan tarkoituskin.
Kirjan keskiössä on eräänlainen perhedraama äitien ja tytärten välillä. Perheen kantaäiti, Elsa, on kuolemaisillaan syöpään ja se tarkoittaa, että hänen tyttärensä Eleonooran ja tyttärentyttärensä Annan on sopeuduttava elämään ilman äitiä ja mummia. Draama ei kuitenkaan liity varsinaisesti Elsaan, Eleonooraan ja Annaan vaan sen juuret ovat paljon kauempana 60-luvulla ja tapahtumiin liittyy Eeva, Elsan entinen kotiapulainen. Elsan kerronnan kautta päästään välillä sukeltamaan myös 60-luvun tapahtumiin.
Olen kovin viehättynyt näihin sukudraamoihin ja se minua tässäkin kirjassa eniten kiinnosti. Minusta on hauska seurata, mitä erilaisia jännitteitä ja salaisuuksia vuosikymmenien saatossa perheiden välille on kertynyt ja mitä tapahtuu, kun nämä salaisuudet alkavat paljastua. Kirjan henkilöistä Eeva oli kaikista nautittavin, sillä hän oli niin selkeästi eri maailmaa -maalaistyttö - toisin kuin nämä helsinkikäisen porvariskodin asukkaat. Eevan tarinasta päästäänkin siihen, miksei kirja minusta ollut niin hyvä kuin odotin. Ensiksikin odotin tältä kirjalta varmaan liikoja; kirjaa oli tehty vuosi pidempään kuin oli tarkoitus, joten ajattelin että tämän täytyy sitten olla tosi hyvä. Toinen syy on se, että luin kirjan aika nopeasti, koska halusin tietää lisää Eevasta ja tietysti myös kirjan loppuratkaisun. Se kostautui, sillä hätäisesti luettuna en ehtinyt pohdiskella ja käsitellä kaikkia esille tulevia seikkoja ja kirja saattoi välillä tuntua sekavalta, kun kertojat ja tapahtumat vaihtelivat. Pulkkisen kaunista kieltä on pakko hehkuttaa, mutta valitettavasti minulla ei ole tarjota lukunäytettä hehkutukseni tueksi, sillä kirjasto kaipaili kirjaa jo takaisin.
Rajalle tämä kirja ei siis ihan pärjännyt, mutta saa nähdä mitä käy jos / kun luen tämän joskus uudestaan. Rajahan ei toista lukukertaa kestänyt, mutta luulen, että tästä kirjasta saan enemmän irti toisella lukukerralla.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Metsäkukkia asvaltilla
Metsäkukkia asvaltilla on sitä samaa mitä muutkin Enni Mustosen Koskivuori-sarjan kirjat eli kevyttä hömppää höystettynä kivoilla historiallisilla yksityiskohdilla. Nyt sarja on edennyt jo tokavikaan osaan, joka eroaa muista osista siten, että kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Helsinkiin.
Eeva Someri lähtee neljän laudaturin turvin Helsinkiin opiskellakseen yliopistossa suomen kieltä. Ennen opintojen alkua vietetään kuitenkin olympialaisia, jotka mullistavat Eevan koko elämän. Siellä hän nimittäin tapaa unkarilaisen jalkapallojoukkueen hierojan ja rakastuu tähän päätä pahkaa. Eevan ja Istvanin suhde näyttää kuitenkin tuhoon tuomitulta, sillä Istvan on unkarilainen ja siksi ankaran valvonnan alla. Olympialaiset koituvat myös Koivikon kasvattityttären kohtaloksia, sillä Sirkka tutustuu vilkkusilmäiseen sähkömieheen ja on sen jälkeen valmis seuraamaan Erkkiä maailman ääriin. Kumpikin naisista joutuu kuitenkin maksamaan rakkaudesta ja aikuistumisesta varsin kovan hinnan.
Minusta oli mielenkiintoista seurata sitä, miten kirjassa kuvattiin Suomen vaurastumista. Tapahtumat alkavat vuodesta 1952, jolloin jatkosodan päättymisestä ei ollut kulunut vielä kymmentä vuottakaan ja viimeiset sotakorvaukset saatiin juuri maksettua, mutta ihmisten elämä näyttäytyi jo todella vauraana. Kirjassa matkustettiin ulkomaille, käytiin huvipuistoissa ja ostettiin kaupasta vaatteita. En tiedä, kuinka hyvin kirjan tapahtumat sopivat yhteen todellisuuden kanssa, mutta aika hämmästyttävän nopeasti tuo vaurastuminen on käynyt. Suomen kielen opiskelijana minua kiinnosti lukea, millaista suomen kielen opiskelu on ollut kuutisen kymmentä vuotta sitten. Meillä on ollut luennolla puhetta siitä, miten opiskelijat aikanaan keräsivät kesäaikana kotipaikkakunnaltaan ylös nimiä ja selityksiä nimeämisen syistä, ja oli hauska huomata, että kirjassa kartanon Eevakin nimesti yhden kesän ja keräsi samalla materiaalia graduaan varten. Nämä pienet yksityiskohdat, joilla ei välttämättä ole suurempaa merkitystä tarinan kannalta tekevät Mustosen kirjoista nautinnollisia.
Eeva Someri lähtee neljän laudaturin turvin Helsinkiin opiskellakseen yliopistossa suomen kieltä. Ennen opintojen alkua vietetään kuitenkin olympialaisia, jotka mullistavat Eevan koko elämän. Siellä hän nimittäin tapaa unkarilaisen jalkapallojoukkueen hierojan ja rakastuu tähän päätä pahkaa. Eevan ja Istvanin suhde näyttää kuitenkin tuhoon tuomitulta, sillä Istvan on unkarilainen ja siksi ankaran valvonnan alla. Olympialaiset koituvat myös Koivikon kasvattityttären kohtaloksia, sillä Sirkka tutustuu vilkkusilmäiseen sähkömieheen ja on sen jälkeen valmis seuraamaan Erkkiä maailman ääriin. Kumpikin naisista joutuu kuitenkin maksamaan rakkaudesta ja aikuistumisesta varsin kovan hinnan.
Minusta oli mielenkiintoista seurata sitä, miten kirjassa kuvattiin Suomen vaurastumista. Tapahtumat alkavat vuodesta 1952, jolloin jatkosodan päättymisestä ei ollut kulunut vielä kymmentä vuottakaan ja viimeiset sotakorvaukset saatiin juuri maksettua, mutta ihmisten elämä näyttäytyi jo todella vauraana. Kirjassa matkustettiin ulkomaille, käytiin huvipuistoissa ja ostettiin kaupasta vaatteita. En tiedä, kuinka hyvin kirjan tapahtumat sopivat yhteen todellisuuden kanssa, mutta aika hämmästyttävän nopeasti tuo vaurastuminen on käynyt. Suomen kielen opiskelijana minua kiinnosti lukea, millaista suomen kielen opiskelu on ollut kuutisen kymmentä vuotta sitten. Meillä on ollut luennolla puhetta siitä, miten opiskelijat aikanaan keräsivät kesäaikana kotipaikkakunnaltaan ylös nimiä ja selityksiä nimeämisen syistä, ja oli hauska huomata, että kirjassa kartanon Eevakin nimesti yhden kesän ja keräsi samalla materiaalia graduaan varten. Nämä pienet yksityiskohdat, joilla ei välttämättä ole suurempaa merkitystä tarinan kannalta tekevät Mustosen kirjoista nautinnollisia.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Hinnalla millä hyvänsä
Outi Pakkasen muutaman vuoden takainen romaani Hinnalla millä hyvänsä kertoo järkyttävän tarinan nuorten tyttöjen julkisuushakuisuudesta ja siitä, mihin tämä voi pahimmillaan voi johtaa.
Hannamai on kuvankaunis 15-vuotias, joka haluaa julkkikseksi hinnalla millä hyvänsä. Kroppa ei riitä mallin hommiin eikä laulutaidollakaan kovin pitkälle Idolsissa pötkitä, joten on keksittävä jokin muu tie julkkikseksi. Hannamain bestiksellä Piritalle on isäpuoli, jota tyttö inhoaa. Piritan isänpuoli opettaa tyttöjen kanssa samassa koulussa, joten neidot keksivät arveluttavan juonen: Hannamai syyttää Juhaa seksuaalisesta ahdistelusta saadakseen julkisuutta ja Piritta pääsee näin kätevästi eroon isäpuolestaan. Suunnitelma ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi, ja pian tapahtu henkirikos, joka järkyttää koko Lauttasaarta.
Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt, kauhistellut, säälitellyt ja vähän naureskellut nuorison hinkua julkisuuteen. Julkisuuteen ei haluta vain sen vuoksi, että voitaisiin näytellä/laulaa/tehdä jotain oikeaa työtä vaan julkisuuteen tähdätään bb:n ja muiden roskaohjelmien kautta. Ja ellei muu auta, hankkiudutaan jonkun vanhemman ukon rakastajattareksi tai esitellään sponsoritissejä jonkun lehden kannessa. Julkisuuteen voi tietysti yrittää muutakin kautta, sillä viikonloppuna revin pelihousuni tämän valelottovoittajan kanssa. Sanokoot tempun tekijät mitä huvittavat, mutta julkisuushakuisuus haisee kummasti, etenkin kun samasta karpaasista riittää juttua vielä näin alkuviikostakin. Ja kyllä varttitunnin julkisuudessa saa helpommallakin, vai mitä sanotte näistä kavereista, jotka omalla nimellään ja joskus myös kuvallaan ilmoittavat iltiksessä, miten hampparista löytyi muovia! Olisi kyllä kiva tietää ihmisten vaikuttimista, millä perusteella he hakeutuvat julkisuuteen. Ilmaisen viinan bileilläkään kun ei kovin kauas päästä.
Pakkaseen palatakseni oli kyllä kiva huomata, että hän oli tarttunut yhteiskunnalliseen aiheeseen, sillä sitä ei Pakkasen kirjoissa kovin usein näe. Mutta koska tämä on viihdekirjallisuutta, ei kirjassa oteta kantaa julkisuushakuisuuden syihin eikä oikeastaan seurauksiinkaan paitsi perheen kannalta. Kirjassa sattunut murha jäi kyllä sivuseikaksi, sillä keskipisteeseen nousivat taas jälleen kerran perhesalaisuudet. Mutta siitä huolimatta kirja oli kyllä varsin nautittava.
Hannamai on kuvankaunis 15-vuotias, joka haluaa julkkikseksi hinnalla millä hyvänsä. Kroppa ei riitä mallin hommiin eikä laulutaidollakaan kovin pitkälle Idolsissa pötkitä, joten on keksittävä jokin muu tie julkkikseksi. Hannamain bestiksellä Piritalle on isäpuoli, jota tyttö inhoaa. Piritan isänpuoli opettaa tyttöjen kanssa samassa koulussa, joten neidot keksivät arveluttavan juonen: Hannamai syyttää Juhaa seksuaalisesta ahdistelusta saadakseen julkisuutta ja Piritta pääsee näin kätevästi eroon isäpuolestaan. Suunnitelma ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi, ja pian tapahtu henkirikos, joka järkyttää koko Lauttasaarta.
Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt, kauhistellut, säälitellyt ja vähän naureskellut nuorison hinkua julkisuuteen. Julkisuuteen ei haluta vain sen vuoksi, että voitaisiin näytellä/laulaa/tehdä jotain oikeaa työtä vaan julkisuuteen tähdätään bb:n ja muiden roskaohjelmien kautta. Ja ellei muu auta, hankkiudutaan jonkun vanhemman ukon rakastajattareksi tai esitellään sponsoritissejä jonkun lehden kannessa. Julkisuuteen voi tietysti yrittää muutakin kautta, sillä viikonloppuna revin pelihousuni tämän valelottovoittajan kanssa. Sanokoot tempun tekijät mitä huvittavat, mutta julkisuushakuisuus haisee kummasti, etenkin kun samasta karpaasista riittää juttua vielä näin alkuviikostakin. Ja kyllä varttitunnin julkisuudessa saa helpommallakin, vai mitä sanotte näistä kavereista, jotka omalla nimellään ja joskus myös kuvallaan ilmoittavat iltiksessä, miten hampparista löytyi muovia! Olisi kyllä kiva tietää ihmisten vaikuttimista, millä perusteella he hakeutuvat julkisuuteen. Ilmaisen viinan bileilläkään kun ei kovin kauas päästä.
Pakkaseen palatakseni oli kyllä kiva huomata, että hän oli tarttunut yhteiskunnalliseen aiheeseen, sillä sitä ei Pakkasen kirjoissa kovin usein näe. Mutta koska tämä on viihdekirjallisuutta, ei kirjassa oteta kantaa julkisuushakuisuuden syihin eikä oikeastaan seurauksiinkaan paitsi perheen kannalta. Kirjassa sattunut murha jäi kyllä sivuseikaksi, sillä keskipisteeseen nousivat taas jälleen kerran perhesalaisuudet. Mutta siitä huolimatta kirja oli kyllä varsin nautittava.
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Kultainen 80-luku
Varoitus: tämä teksti saattaa sisältää enemmän nostalgista muistelua kuin varsinaista kirja-arviota
Kävin kirjakaupan alennusmyynnissä ja osoitin siellä huikeaa itsehillintää (taputuksia kiitos!), sillä sorruin ostamaan vain yhden(!) kirjan, nimittäin Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirjan. Rakastan näitä eri aikakausia esitteleviä kirjoja, ja 80-luku on siitä kiinnostava ajankohta, että olen syntynyt tuolloin. Olen ollut 80-luvulla niin pieni napero, ettei mulla tietenkään ole tuosta vuosikymmenestä mitään omia muistikuvia. Vanhempieni valokuvista ja muisteloista olen tietysti muodostanut oman käsitykseni 80-luvusta: Dingo-huuma, valtavat permikset ja isot olkatoppaukset sekä Lacosten ja Leviksen vaatteet, järkyttävät huumoriohjelmat ja Uuno Turhapuro -leffat tulevat ainakin minulle ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan 80-luvusta. Sivonen esittelee Kasarikirjassa edellä mainittujen lisäksi myös joukon muita 80-lukuun liittyvää asiaa musiikista päivän politiikkaan.
Kirjan kohderyhmänä ovat selvästikin kaikki, jotka ovat eläneet lapsuutensa 80-luvulla, sillä kirjassa kuvataan runsaasti leikkejä, leluja, koulumuistoja, lastenkirjoja, lastenmusiikkia ja lastenohjelmia. Kirja oli pienoinen pettymys siinä mielessä, että pääpaino on ihmisten muisteloilla. Ajattelin, että kirjoittaja olisi itse esitellyt kasaria joidenkin faktojen perusteella, mutta suurin osa luvuista koostuu ihmisten muistoista. Kuvituskin olisi voinut hieman runsaampi, sillä monilla sivuilla ei ollut kuin yksi ainoa kuva jommassa kummassa reunassa. Mielenkiintoista antia kirjassa olivat listat 80-luvun katsotuimmista elokuvista ja tv-ohjelmista, misseistä sekä kirjan lopussa olevat tietolaatikot kunkin vuoden merkittävimmistä tapahtumista. Koulumuistot ja perhe-elämän kuvaukset olisi voinut jättää poiskin, sillä ne tuntuivat turhilta eivätkä tarjonneet mitään vain 80-luvulle ominaista tietoa. Paitsi ehkä kamalan tillilihan, jolla ei onneksi kiusata lapsia koulussa, sekä ne vohvelikankaasta ommellut jumppapussit, joita mekin vielä 90-luvun puolivälissä tehtiin.
Vaikka kirja olikin ehkä pieni pettymys (tai sitten omat ennakko-odotukset olivat liian korkealla) aiheutti kirjan paljon muistoja ja nostalgista huokailua: ei nykyajan lapset enää... Ei meillä ollut tietokoneita tai pleikkareita vaan ulkona leikittiin kirkkistä (kirkonrottaa), hypättiin narua tai twistattiin. Silloin saattoi vaan mennä rinkuttamaan naapurin ovikelloa (moi, tuleeks Maija ulos) eikä aikatauluja tarvinnut sopia etukäteen toisin kuin nykyään. Telkkarista tuli iki-ihana Pelle Hermanni (vaikkakin uusintoina) ja Nalle Luppakorva. Pelle Hermanniin liittyy myös yksi pahimmista peloista, sillä pelkäsin ihan jumalottomasti Oppisopimuspelleä, joka esiintyi jonkin aikaa Pelle Hermannin tilalla. Juoksin aina äidin turvaan, kun oppisopimuspelle ilmestyi ruutuun. Talvella aina jännättiin tuleeko Pikku Kakkosen jälkeen Varokaa heikkoja jäitä -varoitus vai ei. Lapsuudesta muistan yksinä suosikkeina Maikki Harjanteen Minttu- ja Vanttu-kirjat, mutta eihän nykyajan lapsia nämä enää tunnu kiinnostavan, Tatua ja Patua pitää vaan olla.
Yhteistä haastatelluilla tuntui olevan käsitys siitä, että 80-luku oli aika turvallista aikaa. Monet muistelivat, ettei tuolloin ollut tapana pahemmin lukita pyöriä, vaikkei ihan maalla asuttaisikaan. Allekirjoitan tuon, sillä muistan olleeni järkyttynyt, kun kuulin että vanhemmillani oli tapana jättää minut vaunuissa kaupan pihaan nukkumaan sillä välin kun itse piipahtivat ostoksilla. Se oli tuohon aikaan kuulemma ihan yleistä, mutta nykypäivänä ei tulisi mieleen jättää lasta yksin edes omalle pihalle. En sitten tiedä onko maailmasta tullut pahempi paikka vai tiedostetaanko riskit ja uhat aiempaa paremmin.
Kasarikirja on mielenkiintoinen katsaus yhteen aikakauteen. Kirja herätti paljon hilpeyttä ja keskusteltavaa, mutta myös huokaisun "onneksi tämä aika ei enää palaa". Jos joku tuttavasi täyttää lähiaikoina 30, tiedät mitä ostaa hänelle lahjaksi:)
Kävin kirjakaupan alennusmyynnissä ja osoitin siellä huikeaa itsehillintää (taputuksia kiitos!), sillä sorruin ostamaan vain yhden(!) kirjan, nimittäin Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirjan. Rakastan näitä eri aikakausia esitteleviä kirjoja, ja 80-luku on siitä kiinnostava ajankohta, että olen syntynyt tuolloin. Olen ollut 80-luvulla niin pieni napero, ettei mulla tietenkään ole tuosta vuosikymmenestä mitään omia muistikuvia. Vanhempieni valokuvista ja muisteloista olen tietysti muodostanut oman käsitykseni 80-luvusta: Dingo-huuma, valtavat permikset ja isot olkatoppaukset sekä Lacosten ja Leviksen vaatteet, järkyttävät huumoriohjelmat ja Uuno Turhapuro -leffat tulevat ainakin minulle ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan 80-luvusta. Sivonen esittelee Kasarikirjassa edellä mainittujen lisäksi myös joukon muita 80-lukuun liittyvää asiaa musiikista päivän politiikkaan.
Kirjan kohderyhmänä ovat selvästikin kaikki, jotka ovat eläneet lapsuutensa 80-luvulla, sillä kirjassa kuvataan runsaasti leikkejä, leluja, koulumuistoja, lastenkirjoja, lastenmusiikkia ja lastenohjelmia. Kirja oli pienoinen pettymys siinä mielessä, että pääpaino on ihmisten muisteloilla. Ajattelin, että kirjoittaja olisi itse esitellyt kasaria joidenkin faktojen perusteella, mutta suurin osa luvuista koostuu ihmisten muistoista. Kuvituskin olisi voinut hieman runsaampi, sillä monilla sivuilla ei ollut kuin yksi ainoa kuva jommassa kummassa reunassa. Mielenkiintoista antia kirjassa olivat listat 80-luvun katsotuimmista elokuvista ja tv-ohjelmista, misseistä sekä kirjan lopussa olevat tietolaatikot kunkin vuoden merkittävimmistä tapahtumista. Koulumuistot ja perhe-elämän kuvaukset olisi voinut jättää poiskin, sillä ne tuntuivat turhilta eivätkä tarjonneet mitään vain 80-luvulle ominaista tietoa. Paitsi ehkä kamalan tillilihan, jolla ei onneksi kiusata lapsia koulussa, sekä ne vohvelikankaasta ommellut jumppapussit, joita mekin vielä 90-luvun puolivälissä tehtiin.
Vaikka kirja olikin ehkä pieni pettymys (tai sitten omat ennakko-odotukset olivat liian korkealla) aiheutti kirjan paljon muistoja ja nostalgista huokailua: ei nykyajan lapset enää... Ei meillä ollut tietokoneita tai pleikkareita vaan ulkona leikittiin kirkkistä (kirkonrottaa), hypättiin narua tai twistattiin. Silloin saattoi vaan mennä rinkuttamaan naapurin ovikelloa (moi, tuleeks Maija ulos) eikä aikatauluja tarvinnut sopia etukäteen toisin kuin nykyään. Telkkarista tuli iki-ihana Pelle Hermanni (vaikkakin uusintoina) ja Nalle Luppakorva. Pelle Hermanniin liittyy myös yksi pahimmista peloista, sillä pelkäsin ihan jumalottomasti Oppisopimuspelleä, joka esiintyi jonkin aikaa Pelle Hermannin tilalla. Juoksin aina äidin turvaan, kun oppisopimuspelle ilmestyi ruutuun. Talvella aina jännättiin tuleeko Pikku Kakkosen jälkeen Varokaa heikkoja jäitä -varoitus vai ei. Lapsuudesta muistan yksinä suosikkeina Maikki Harjanteen Minttu- ja Vanttu-kirjat, mutta eihän nykyajan lapsia nämä enää tunnu kiinnostavan, Tatua ja Patua pitää vaan olla.
Yhteistä haastatelluilla tuntui olevan käsitys siitä, että 80-luku oli aika turvallista aikaa. Monet muistelivat, ettei tuolloin ollut tapana pahemmin lukita pyöriä, vaikkei ihan maalla asuttaisikaan. Allekirjoitan tuon, sillä muistan olleeni järkyttynyt, kun kuulin että vanhemmillani oli tapana jättää minut vaunuissa kaupan pihaan nukkumaan sillä välin kun itse piipahtivat ostoksilla. Se oli tuohon aikaan kuulemma ihan yleistä, mutta nykypäivänä ei tulisi mieleen jättää lasta yksin edes omalle pihalle. En sitten tiedä onko maailmasta tullut pahempi paikka vai tiedostetaanko riskit ja uhat aiempaa paremmin.
Kasarikirja on mielenkiintoinen katsaus yhteen aikakauteen. Kirja herätti paljon hilpeyttä ja keskusteltavaa, mutta myös huokaisun "onneksi tämä aika ei enää palaa". Jos joku tuttavasi täyttää lähiaikoina 30, tiedät mitä ostaa hänelle lahjaksi:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)