Punainen mekko

Sainpas nyt luettua Elina Tiilikan "kohutun" esikoisromaanin Punainen mekko. Itse varasin kirjan kirjastosta jo aikoja sitten ennen tätä kohua prostituoidun kertomasta tarinasta, ja pääsinkin varausjonossa sijalle 2. Nyt viimeksi katsoessani varauksia oli kertynyt jo huima määrä. Näyttää siis markkinointi toimineen...

Punaisen mekon päähenkilö Noora on parikymppinen nuori nainen, jonka pari näpistysmerkintää rekisterissä aiheuttavat sen, ettei hän millään meinaa saada töitä. Toisaalta, mitä järkeä on siivota sikamaisen pienellä palkalla toisten sotkuja, kun ruumistaan kauppaamalla voi ansaita sievoisen summan rahaa "helposti ja nopeasti". Vähän kuin leikkimielellä Noora laittaa nettiin ilmoituksen palveluistaan, ja keikkaa pukkaa saman tien. Työ on kuitenkin kaukana helposta, sillä se nakertaa jatkuvasti mieltä ja ruumista. Toisaalta lopettaminenkaan ei ole helppoa, sillä rahaan tulee himo ja vuokra on kuitenkin maksettava joka kuukausi.

Kirja oli pelkistetysti kirjoitettu ja kuvasi hienosti Nooran tuntemaa ahdistusta. Parikymppisistä varmaan monen on helppo samaistua Nooran tilanteeseen, kun tarjolla ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Toisaalta minua ärsytti Nooran vetelä asenne, se kun mikään ei kiinnosta. Hyvä esimerkki on se, että Nooralla ei aina ollut edes kondomeja kotona asiakkaiden tullessa.

Vaikka kirja olikin ihan hyvin kirjoitettu, se ei varsinaisesti tarjonnut mitään uutta prostituoituna työskentelemisestä. Onhan näitä kirjoja ilmestynyt jo aiemmin, kuten Belle de Jourin Puhelintytön päiväkirja. Sitäkin mietin, olisko koko Punaista mekkoa edes julkaistu ellei takakanteen olisi saanut leimaa "perustuu omakohtaisiin kokemuksiin". Mutta onpahan tämäkin nyt nähty ja luettu.

Koljatti

Mulla on aina ollut tietty ennakkoasenne Jari Tervon kirjoja kohtaan, vaikka niitä onkin moneen otteeseen kehuttu ja kiitelty. Jotenkin olen aina ajatellut, ettei Tervon huumori avaudu mulle. Ja onhan se kirjailija itsekin vähän semmoinen… Tuskin kuitenkaan kukaan on välttynyt kuulemasta Tervon viimeisimmästä kirjasta, Koljatista. Ainakin mun kohdalla kova julkisuusrummutus toimi, koska kaikista ennakkoluuloista huolimatta kävin hankkimassa kirjan itselleni luettavaksi.

Koljatin päähenkilö on tutunoloinen pääministeri, joka mutustaa EU-kokouksessa wieninleikettä ja aiheuttaa diplomaattisen skandaalin, yrittää käydä kansan pariin, nukkuu liian vähän muttei ole hereillä. Vaalitenttejä varten pitäisi muistaa maitolitran hinta.

“Vuonna 2031 olisin toiminut Suomen pääministerinä kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Pääministerikauteni olisi pitempi kuin Urho Kekkosen presidenttikausi. En olisi historian kirjoissa kappale, vaan oma lukuni. Puhuttaisiin Lahnasen ajasta.”

“Olin Suomen kaikkien aikojen harmain pääministeri. Siitä huolimatta minut oli lanattu kolmekymmentäkaksi kertaa valtakunnan hävyttömimmän juorulehden kanteen.”

“Tunsin itseni idiootiksi: muut keskustelivat ja nauroivat, minä seisoin yksin ja liian pitkänä, tuulivoimaa miettien.”

Kirjan luettua joudun rehellisesti tunnustamaan, että Tervo on hyvä kirjailija, jolla on kynä ja sana hallussa. Koljatti oli huvittava kertomus politiikasta ja politikoista. Yhdyn täysin takakannen tekstiin, jossa kerrotaan että pääministerin elämä on surullista, mutta naurattaa ääneen. Lukiessa mietin, ettei tämä kirja varmasti kestä aikaa kovin hyvin, sillä tapahtmat kertovat tämänhetkisistä poliitikoista ja politiikan tilanteesta. Siksi en yhtään ihmetele, ettei Koljattia, kovasta hehkutuksesta huolimatta, valittu Finlandia-ehdokkaaksi. Sen sijaan ihmettelin tätä mediassa esillä ollutta kohua pääministerin seksiorjasta. Voi olla, että nyt tässä kohtaa Tervon jutut meni multa yli, mutta en todellakaan käsittänyt sitä juttua. Mun mielestä koko seksiorja oli vain hyvin lyhyt juttu eikä sen juonen kannalta niin erityisen olennainen. Mutta niinhän näitä juttuja suurennellaan.

Vaikka pidinkin Koljatista täytyy kuitenkin vielä hieman sulatella tätä lukukokemusta ennen kuin ryntään kirjastoon hakemaan Tervon muita kirjoja.

Pojan kuolema

En ole aiemmin lukenut Veikko Huovisen kirjoja, mutta hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuva Pojan kuolema oli sellainen kirja, joka piti lukea. Paitsi että aihe oli kiinnostava, kirja kiinnosti myös siksi, että olen kuullut tästä paljon kehuja.
Lokakuun 16. päivä vuonna 2005 Pekka Kalevi Huovinen, 41, meni Pieneen-Kiimasjärveen. Hänet löydettiin ja haudattiin keväällä 2006.Lahjakas poika oli jo sitä ennen ajautunut syrjään. Opinnot olivat jääneet kesken jo vuosia sitten, ja Pekka oli päätynyt erakoksi Hailuotoon mökkiin, jonka huolehtivat mutta voimattomat vanhemmat olivat mielessään ristineet Yksinäisyyden taloksi. Hoitojaksot ja lääkkeet eivät nekään olleet purreet voimat vievään masennukseen.


Pojan kuolema on koruttomasti kerrottu, mutta kuitenkin lämmin teos. Siinä isä kertoo paitsi pojan kuolemasta, myös siitä mitä jäi jäljelle. Kirjan yleistunnelma oli alusta loppuun apea. Vaikka isä toisaalta ymmärsi poikansa teon, koko kirjan ajan oli kuitenkin (luonnollisesti) aistittavissa kysymys, miksi meidän vanhojen ihmisten pitää vielä tällainenkin kestää.  


Olen lukenut Anna-Leena Härkösen sisarensa itsemurhaa käsittelevän kirjan Loppuunkäsitelty, mutta Pojan kuolemaan verrattuna se oli paljon kepeämpi. Toisaalta se on ehkä Härkösen tyyli, kirjoittaa kaikesta kepeästi. Pojan kuolema on eri tavalla kirjoitettu ja sen surumielinen sävy jäi kyllä mieleen.

Miksi nuori tappaa?

Ammatillisesta kiinnostuksesta luin Peter Langmanin kirjan Kouluampujat - miksi nuori tappaa?.

Koulusurmat on kansainvälinen ilmiö, jota ei voi enää pitää yksittäistapauksina. Monilla kouluampujilla on yhteisiä persoonallisuuden piirteitä, mutta he kaikki eivät ole koulukiusattuja tai sadistisia narsisteja - eivätkä kaikki kiusatut ja poikkeavat suunnittele joukkomurhaa.Yli kaksikymmentä vuotta terapeuttina toiminut ja koulusurmatapauksiin perehtynyt tohtori Peter Langman profiloi kymmenen kouluampujaa. Hän löytää kolme erilaista koulusurmaajan tyyppiä: psykopaattiset kouluampujat, psykoottiset kouluampujat ja  traumatisoidut kouluampujat. Kouluampujat antaa ohjeet potentiaalisen koulusurmaajan tunnistamiseksi ja vaaratilanteiden ennaltaehkäisemiseksi - vanhemmille, kasvattajille, opettajille, koulutovereille.

Aluksi suhtauduin kirjaan vähän epäillen. Luulin, että tässä nyt mässäillään koulusurmaajien kauheilla lapsuuskokemuksilla ja että heitä yritettään niiden kautta ymmärtää. Kirja on kuitenkin todella pätevä ja asiantunteva teos, joka esittelee ammuskelujen syitä. Mitään tiettyä kouluampujatyyppiä kirja ei kuvaa, mutta antaa kuitenkin tietoja millainen voi olla mahdollinen kouluampuja. Päällimmäisenä mieleen jäi kirjassa moneen kertaan alleviivattu tieto siitä, että vaikka monilla kouluampujilla on takanaan rankkaakin koulukiusaamista, koulukiusaaminen yksistään ei tee kenestäkään kouluampujaa eikä kiusaamisen kosto ole ainoa motiivi ammuskeluissa.

Kirja lukiessa eniten järkytti se, miten suurta vihaa niin nuoret ihmiset kokivat, joten en suosittele kirjaa kovinkaan herkkänahkaisille. Mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja.

Korttelin kuningatar

Alun perin vuonna 1995 ilmestynyt Korttelin kuningatar on Suomen murhakuningattaren, Outi Pakkasen, taattua laatua. Graafikko Anna Laine havaitsee Eerikinkadun ja Abrahaminkadun kulmassa sijaitsevan jugend-kerrostalon asukastaulussa kolme tuttua nimeä. Talossa asuvat omissa asunnoissaan Annan entinen luokkatoveri Salla Lappi, tämän sisar, ex-valokuvamalli Inari Lappi, ja sisarusten äiti, entinen operettidiiva Meri Lappi. Kaksi ihmistä kuolee, ja naapuruston kantakapakassa pohditaan syitä ja seurauksia. Salla Lappi on nähnyt jotain eikä usko virallisiin selityksiin, ja pian hän on suuressa vaarassa.

En erityisemmin pidä Outi Pakkasen dekkareista, vaikka muutaman olenkin lukenut. Jotenkin niissä ärsyttää se, että kirjassa on aina kamalan monta henkilöä, joita ei kuitenkaan seurata kovinkaan tarkasti. Korttelin kuningatar vaikutti kuitenkin takakantensa perusteella kiinnostavalta kirjalta, joten sorruin nappaamaan sen mukaani kirjastosta. Tällä kertaa odotukset eivät pettäneet, sillä kirja oli viihdyttävää luettavaa alusta loppuun. Ehkä olisi aika tarkastaa käsityksiä Pakkasesta…

Hautajaishäät

Mirva Saukkolan Hautajaishäät on kolmas toimittaja Noora Hankasuosta kertova dekkari.

Aiemmissa osissa riehakasta sinkkuelämää viettänyt Noora on päättänyt ottaa askeleen sitoutumisen tielle. Hän on hankkinut itselleen yhdeksästä viiteen -työn häälehden toimitussihteerinä. Vielä suurempia mullistuksia on tulossa yksityiselämässä, sillä Noora on avioitumassa poikaystävänsä Janin kanssa. Ennen syyskuisia häitä on kuitenkin kuuma kesä, jonka aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista…

Noora ei suinkaan ole kaupungin ainoa morsian, sillä hänen sulhasensa Janin työpaikalla Markeniztanin lähetystössä suunnitellaan täyttä päätä lähettilään tyttären megalomaanista hääjuhlaa. Janin kautta Noora pääsee tutustumaan suurlähetystön väkeen eikä tietenkään voi olla tunkematta nokkaansa isojen poikien asioihin. Pian hääsuunnitelmia varjostaa murha, jonka lisäksi Nooran mieltä painaa hänen italialaisen ex-heilansa putkahtaminen takaisin kuvioihin.

Tämäkin kirja oli ihan hyvä, mutta selvästi kahta edellistä osaa huonompi. Jotenkin sinkku-Nooran touhuiluista sai enemmän irti kuin morsian-Nooran. Tuntuu, että kirjailijalta oli kipinä kateissa ja hänen oli vain pakko kirjoittaa kolmas osa Nooran tarinaan. Edellisten kirjojen perusteella kiittelin Saukkolan kirjoitustyyliä, mutta nyt toistuvat vertaukset veivät minusta tehoa tekstistä ja tuntuivat lähinnä ärsyttäviltä. Toivon myös, että Nooran ja Pietron juupas-eipäs-leikille saadaan tämän osan jälkeen piste.

Murha on muotia & Murhaava katseluaika

Ei ei, tämänkertainen postaukseni ei todellakaan käsittele viimeisimpiä vaatehankintojani vaan Mirva Saukkolan dekkareita Murha on muotia ja Murhaava katseluaika. Kumpaisenkin kirjan päähenkilönä on Noora Hankasuo. Noora on päälle kolmekymppinen, itseään ikisinkuksi luuleva freelance-toimittaja, jolle shoppailu on Akilleen kantapää. Helsingin ykkösmestoissa pörräävä Noora on varustettu uteliaalla nenällä, ja Töölön neiti Marple tunkee nokkansa moneen sellaiseen asiaan, joka ei hänelle kuulu.

Kirjassa Murha on muotia Noora pääsee todistamaan tuttunsa uudenvuodenjuhlissa, kuinka takavuosien huippumalli putoaa parvekkeelta kuolemaan. Poliisit kirjaavat tapauksen onnettomuudeksi, mutta Noora on aivan varma, että hän näki jonkun poistuvan parvekkeelta Sara Blomstadin pudottua. Tapaus alkaa vaivata Nooraa, joka alkaa tehdä omia tutkimuksiaan. Tutkimusten ohella Noora ehtii deittailla myös monia miehiä, kuten puoleensavetävää Johan Blomstadia, Blomstadin menestyneen huutokauppasuvun vesaa ja edesmenneen Saran veljeä. Samalla Noora vedetään mukaan huutokauppasuvun salaperäisin sukulaisuuskiemuroihin.

Murhaavassa katseluajassa Visa-korttinsa kenkäkaupoissa vereslihalle vinguttanut Noora on pestautunut Kesävisiitti-nimisen show’n käsikirjoittajaksi. Kesävisiittiä kuvataan idyllisessä Terttulan kartanossa, mutta kartanon rauhan rikkoo järkyttävä veriteko, ja Noora on jälleen keskellä murhamysteeriä. Hän uskoo vakaasti, että ratkaisun avaimet löytyvät tekijätiimin hämäristä taustoista.

Saukkola kuvailee kirjassaan pikkutarkasti näkymiä, värejä sekä ennen kaikkea ruokia

”Johan tilasi alkuun hanhenmaksaa Sauternes-hyytelön kera japääruoaksi kateenkorvaa. Minä puolestani valitsin alkajaisiksi kantarellirisoton ja sitten kuhaa voikastikkeen kanssa. Kyytipojaksi jaoimme pullollisen parfyymimaisen aromikasta, vaalean meripihkan väreissä välkehtivää Gewürtztramineria.”

                                                                                       (Murha on muotia, 89).

ja vaatteita, tarkemmin sanottuna vaatemerkkejä:

”Vedin ylleni reisien ratsastushousut

kätkevän Max Maran valkoisen farkkuhameen,

jonka seuraksi valitsin Cerrutin

kullansävyisen neuleen."

(Murhaava katseluaika, 40).

Aluksi olin vähän että ”mitä ihmettä”, kun luin kirjassa sata kertaa toistuvien vaatemerkkien nimistä, joita edes keskikokoisella lompakolla varustettu ihminen ei voi shoppailla, kunnes tajusin, että kirjahan oikeastaan ironisoi muotimaailmaa, missä meille yritetään tyrkyttää yhtä sun toista luksustavaraa.

Kumpainenkin kirja oli varsin kevyttä luettavaa, mutta jotenkin tähän mielentilaan kirjat sopivat kuin nyrkki naamaan. Brändioppaan lisäksi kirja toimii oppaana Helsingin putiikki- ja ravintolamaailmasta. Eniten pidin Mirva Saukkolan tyylistä kirjoittaa. Saukkolahan on paitsi kirjailija, myös toimittaja. Aiemmin hänen kirjoituksiaan on saanut lukea Cosmosta, ja tätä nykyä Saukkola on Ellen päätoimittaja. Kirjoitustyylistä tekee ihanan Saukkolan tyyli käyttää runsaasti alkusointuja sekä omaperäisiä vertauksia, joiden avulla lukuinto pysyy korkealla, vaikkei itse juoni kovin kummoinen olisikaan.

Mistä tunnet sä ystävän

Kaiken se kestää jälkeen oli pakko lukea Uma Karman toinen, viime syksynä ilmestynyt kirja Mistä tunnet sä ystävän. Uumoilin jo etukäteen, ettei tämä kirja ole yhtään niin hyvä kuin Kaiken se kestää, koska samalle tasolle on vaikea yltää:) Ja toiseksi Mistä tunnet sä ystävän on niin selkeästi lastenkirja, etten uskonut sen antavan mulle yhtään mitään.

Kotimaisen nuortenkirjasarjan ensimmäisessä osassa pian 13 vuotta täyttävä Tatu ja hänen paras ystävänsä Severi viettävät leppoisia lomapäiviä kesäisessä Kotkassa. Aika kuluu saaristossa ja lähiön tutuilla kulmilla. Poikien päätä ei aina järki pakota ja he saavat naapureiden hermot kireiksi toinen toistaan hullummilla kolttosilla. Myös vihamiehet Häkkinen, Karate kid sekä Musta surma kantavat kaksikolle kaunaa.
Välimatka lapsuudesta aikuisuuteen kutistuu pikkuhiljaa, ja syksyllä alkava yläaste kummittelee jo Tatun mielessä. Päällepäin huolettomalla Severilläkin on omat murheensa. Lapsuuden viimeinen kesä on täynnä pieniä ja suuria muutoksia. Myös poikien pitkä ystävyys punnitaan, kun pakkaa saapuu sekoittamaan ihana Aamu Airaksinen.

Tällä kertaa ennakko-oletukset osuivat ihan nappiin, sillä varhaismurkkujen ja ADHD-tapausten toilailuilla ei ollut mulle mitään annettavaa. Pidän kuitenkin Uma Karman kirjoitustyylistä ja siitä, että hän osaa kertoa nuorten elämästä harvinaisen aidosti. Ex-kotkalaisena oli myös kiva lukea tuttuihin maisemiin sijoittuva kirja ja fiilistellä tutuissa paikoissa.
Epäilenpä, että Tatuun ja Severiin tulee kaikesta huolimatta vielä tutustuttua, jos/kun sarja saa jatkoa…

Mustat morsiamet

Sain joululahjaksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan toisen osan, mutta ennen sitä piti tietysti lukaista se eka osa eli Mustat morsiamet.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 20-30-luvun Kuopioon, jonne nuori Anna muuttaa maalta. Anna suunnittelee itselleen tyytyväistä pientä elämään piikatyttönä, mutta törmätessään tummasilmäiseen Lassiin nämä suunnitelmat saa unohtaa. Anna avioituu Lassin kanssa ja siirtyy sen jälkeen omituiseen, hallitsemattomaan maailmaan. Eletään sisällissodan jälkeisiä vuosia, jolloin poliittinen tilanne käy kuumana. Anna löytää miehensä taskusta epäilyttäviä lappusia, jolloin hänelle selviää, että Lassikin on punikki. Lassin menneisyyden paljastuminen ei ole Annalle helppoa, sillä hänen mielessään taistelevat toisaalta äidin ja anopin syvä uskonnollisuus, toisaalta taas Lassin luonnontieteellinen maailmankatsomus. Eikä kestä kauaa, kun Lassi pidätetään.

Kirjaa lukiessa tuli tunne, että olen lukenut tämän joskus aiemminkin, mutten vain muistanut sitä. Ihmettelen, miksei tämä lukukokemus ole tullut aiemmin mieleen, sillä minusta tämä oli todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kirja. Erityisesti pidin siitä, miten kirjassa kuvattiin Annan kasvua. Kirjan alussa Anna oli arka ja jotenkin nyhverön oloinen, mutta lopussa hän oli saanut lisää rohkeutta. Mustat morsiamet on saanut Savonia-palkinnon eikä todellakaan syyttä. Ehdottomasti aion lukea jatko-osatkin.

Kaiken se kestää

Täällä yksi Matti Myöhänen toivottelee lukijoilleen hyvää uutta vuotta! Vuoden 2010 ensimmäinen kirja sai kunnian olla Uma Karman nuortenkirja Kaiken se kestää. En tiennyt etukäteen kirjailijasta juuri mitään, mutta onneksi kirjailijan kotisivulta löytyi lisätietoa. Uma Karma (joka on siis taiteilijanimi) on Kotkasta lähtöisin oleva nuori opiskelija ja sanomalehtiavustaja. Kaiken se kestää on Karman esikoisteos, joka ilmestyi 2008 (tai 2009, on vähän ristiriitaista tietoa…) aiheuttaen mediahuomion. Vuonna 2009 Kaiken se kestää sai toisen sijan Päätalo-instituutin omakustannekilpailun romaanisarjassa.

Skeittausta rakastava Tuukka pitää salaa urheiluluokkaa käyvästä Luukaksesta. Luukaksen elämä pyörii harrastusten ympärillä konservatiivisten vanhempien aiheuttaessa jatkuvasti paineita poikansa harteille. Hämmentävät tunteet kääntävät molempien maailman ylösalaisin ja ahdasmielinen kasvuympäristö tuo kielletylle suhteelle omat ongelmansa. Rakkaus ei kysy lupaa saapuessaan, mutta kaiken se kestää, kaikessa kestää, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Kaiken se kestää on elämänmakuinen kuvaus kahden lukioikäisen pojan ystävyydestä ja rakkaudesta, myötä- ja vastoinkäymisissä.

Luin vastikään, kuinka joku kirjallisuusasiantuntija valitteli, että seksuaalisista vähemmistöistä on kirjoitettu hyvin vähän nuortenkirjoja. Olen osittain eri mieltä, sillä viime vuosina ainakin Salla Simukka ja Terhi Rannela ovat kirjoittaneet useita nuortenkirjoja, joissa pää- tai sivuhenkilöinä on lesboja. En kuitenkaan muista törmänneeni poikien välisiä suhteita käsitteleviin nuortenkirjoihin, mutta nyt sellainenkin on kirjoitettu. Eniten pidin tässä kirjassa siitä, etteivät henkilöt olleet stereotyyppisiä homoja sekä siitä, että tässä kirjassa käsitellään uskottavasti myös erilaisen ihastuksen aiheuttamaa identiteettikriisiä. Ainakin Terhi Rannela on minusta syyllistynyt siihen, että suurin piirtein saman tien kun pääpari on vihdoin saanut toisensa, heillä ei ole enää mitään ongelmia ja varsinkin he ovat heti sinut seksuaalisen suuntautumisensa kanssa.

Kaiken se kestää alkoi minusta jotenkin tosi jähmeästi, ja ajattelin muutamaan otteeseen jättää kirjan kesken. Onneksi en jättänyt, sillä lopussa minut palkittiin ruhtinaallisesti. Kirja on täynnä yllätyksiä, mutta loppu on tietysti onnellinen. En yleensä jää haikailemaan kirjan henkilöiden perään, vaikka he olisivat kuinka mukavia tahansa. Kun kirja loppuu, se loppuu ja that’s it. Jostain kumman syystä mulla on kuitenkin kamala ikävä Tuukkaa ja Luukasta. Pojat ovat kamalan aitoja ja heidän elämästään kerrotaan todella elävästi ja mukaansatempaavasti. Vaikka en itseäni enää kovin nuoreksi laske, samaistuin kuitenkin henkilöihin monessa kohtaan. Ja oikeasti tuntui pahalta Luukaksen puolesta, kun sillä on niin kamalat diktaattorivanhemmat.

Enpä tästä muuta osaa sanoa kuin ihana kirja. Susa suosittelee: lukekaa ihmeessä