Jäämeri, jäähyväiset ja minä

Luen Terhi Rannelan uusimman nuortenkirjan aina heti sen ilmestettyä, koska Rannela on minusta yksi parhaimpia kotimaisia nuortenkirjailijoita. (Onko niitä muka paljonkin?!) Rannelan tyylissä viehättää se, että hän kirjoittaa nuorten elämästä, iloista ja suruista, mutta kuitenkin sortumatta synkistelyyn. Tuo synkistely oli helmasynti niissä 90-luvulla kirjoitetuissa nuortenkirjoissa, joita luin itse nuorempana. Näiden kirjojen kannetkin olivat kauhean synkkiä, mutta pahus kun ei vaan tule yhtään kirjaa mieleen esimerkiksi. Tai yksi taisi olla joku Kukka kumminkin, joka kertoi alkoholistiäidin tyttärestä muistaakseni jossain Lapissa.

Viime aikoina Terhi Rannela on kirjoittanut matkustamisesta kertovaa sarjaa, jonka päähenkilönä ja kertojina ovat olleet yläastelainen pariskunta Kerttu & Mira. Jäämeri, jäähyväiset ja minä on sarjan päätös osa, ja aiemmista osista poiketen päähenkilönä on Miran kaveri Ilari. Ilari, Kerttu, Mira ja Ilarin veli lähtevät road tripille pohjoiseen Jäämeren rannalle. Matkalla on tarkoitus tavata Kertun isä sekä Ilarin Kilpisjärvellä asuva nettiystävä-Heta, johon mansen kovin pelimies on korviaan myöten rakastunut.

Tästä kirjasta oli havaittavissa aika selkeitä opetuspyrkimyksiä, sillä kirjan henkilöistä kaksi oli lesboja, Ilari istui pyörätuolissa ja Heta on syöpäsairaus. On hienoa, että kirjoissa käytetään erilaisia päähenkilöitä, mutta kyllä sanoma on aika selvä, jos heidät dumpataan kaikki samaan kirjaan.

Koko Kerttu ja Mira -sarja on tähän asti ollut tosi mielenkiintoista luettavaa, mutta tämä viimeinen osa veti tasoa alas. Kirjassa ei tapahtunut oikein mitään muuta kuin päämäärätöntä koheltamista ja matkapäiväkirjan täyttöä, ei siis mitään kunnon juonta kuten aiemmissa osissa. Aiemmissa Amsterdamiin ja Goalle sijoittuvissa kirjoissa oli hienoa ympäristön kuvailua, mutta tässä viimeisessä osassa se jäi ikävä melkein kokonaan puuttumaan. Kertun ja Miran tarina siis päättyi tähän osaan (miksen osaa ajatella, että tässä sarjassa on kolmaskin päähenkilö, Ilari?), mutta odotan innolla, millaisia henkilöitä Rannela seuraavaksi esittelee.

Kabulin kauneuskoulu

Olipahan taas aika lukea jotain Afganistaniin liittyvää. Välillä tuntuu, että voisin lukea kirjoja muistakin maista kuin Afganistanista, mutta kun kyseinen kulttuuri kiinnostaa minua niin kovasti. Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulu on piristävä kuvaus Afganistanista, sillä se ei kerro pelkästään alistetuista naisista vaan amerikkalaisesta kampaajasta, joka päättää perustaa Afganistaniin kauneuskoulun auttaakseen naisia itsenäistymään. Kirja on siis tositarina, jossa Rodriguez itse kertoo työstään ja kokemuksistaan Afganistanissa. Rodriguez on siitä poikkeuksellinen nainen, että hän kulkee samoilla kaduilla kuin afganistanilaiset itsekin, sillä yleensä länsimaiset naiset pysyttelevät vain tiukasti valvotuissa tukikohdissa. Arvostan hurjasti Rodriguezin rohkeutta lähteä pitämään kampaamokoulua maahan, jossa kaikki naisten itsenäistymiseen tähtäävät pyrkimykset saavat lunta tupaan. Arvostusta lisää se, että Afganistanissa ollessaan Rodriguez menee vielä naimisiin paikallisen miehen kanssa. Ihan kiva, mutta tällä miehellä on jo vaimo. Rohkea teko, sillä minusta ei ainakaan olisi kenenkään kakkosvaimoksi.

Kirjan idea on siis tarkalleen ottaen seuraava: (laiskottaa, joten kopion tähän takakannen) Vuonna 2003 Rodriguez, michiganilainen kampaaja, perustaa sponsorien tukemana kaupunkiin kauneuskoulun tarkoituksenaan auttaa afgaaninaisia itsenäistymään. Tiukasti patriarkaalisessa maassa koulusta tulee henkireikä sinne valituille oppilaille. He saavat heittää burqat päältään ja tutustua hiusgeeleihin, lakkoihin, meikkeihin ja huulipuniin. Heidän tarinansa limittyvät kirjassa Rodriguezin omaan – on tuore aviovaimo, jonka on teeskenneltävä neitsyttä, on 12-vuotias morsian, joka on myyty miehelleen velkojen maksuksi sekä nainen, joka ei ole poistunut talostaan kolmeenkymmeneen vuoteen. Kauneuskoulussa nämä alistetut naiset oppivat paitsi kähertämään ja värjäämään, myös ymmärtämään ystävyyden ja vapauden merkityksen.
Taliban-hallinnosta nostetaan usein pelkästään (ja ihan aiheesta) naisiin kohdistuvat järjettömät määräykset. Haluan kuitenkin tuoda esille yhden tapauksen miehiin älyttömistä vaatimuksista. Tätä asiaa myös Rodriguez ihmetteli kirjassa.

Kun Titanic-elokuva näytettiin Kabulissa monet miehet hullaantuivat Leonardo di Caprion kampaukseen, joka oli kai joku päältä pitkä ja sivuilta roikkuva poskille malli. Tämä malli soti vastaan talibanien käsitystä "oikeasta" kampauksesta, johon kuului lyhyt tukka ja pitkä parta. Vihdoin joku parturi uskaltautui leikkaamaan miehelle samantyylisen, muttei ihan yhtä pitkää tukkaa. Mies piti uutta kampaustaan piilossa turbaanin alla, mutta joku kateellinen käräytti miehen talibaneille. Talibanit suuttuivat kampauksesta niin, että mies tuomittiin pariksi päiväksi vankeuteen. Rodriguezin sanoin: siinä todellinen muodin vanki.

Totta

Vihdoinkin se tapahtui! Olen jo kauan odotellut Riikka Pulkkisen uusinta kirjaa Totta, ja viime viikolla postista kolahti vihdoin ja viimein tieto kirjastosta, että saan tämän kirjan luettavaksi. Raja oli aikanaan niin hieno lukukokemus, että odotin tältäkin kirjalta paljon. Ehkä vähän turhankin paljon.


Totta on alkuasetelmaltaan aika samanlainen kuin Rajakin, sillä myös tässä teoksessa lähestyvä kuolema on vahvasti läsnä. Rajan tavoin tässäkin kirjassa on useita kertojia, joten kertojanäkökulmat vaihtelevat paljon. Se on tavallaan hyvä ja tavallaan rasittavaa, sillä koskaan ei tiedä, kuka puhuu totta. Mutta se on kirjan tarkoituskin.


Kirjan keskiössä on eräänlainen perhedraama äitien ja tytärten välillä. Perheen kantaäiti, Elsa, on kuolemaisillaan syöpään ja se tarkoittaa, että hänen tyttärensä Eleonooran ja tyttärentyttärensä Annan on sopeuduttava elämään ilman äitiä ja mummia. Draama ei kuitenkaan liity varsinaisesti Elsaan, Eleonooraan ja Annaan vaan sen juuret ovat paljon kauempana 60-luvulla ja tapahtumiin liittyy Eeva, Elsan entinen kotiapulainen. Elsan kerronnan kautta päästään välillä sukeltamaan myös 60-luvun tapahtumiin.


Olen kovin viehättynyt näihin sukudraamoihin ja se minua tässäkin kirjassa eniten kiinnosti. Minusta on hauska seurata, mitä erilaisia jännitteitä ja salaisuuksia vuosikymmenien saatossa perheiden välille on kertynyt ja mitä tapahtuu, kun nämä salaisuudet alkavat paljastua. Kirjan henkilöistä Eeva oli kaikista nautittavin, sillä hän oli niin selkeästi eri maailmaa -maalaistyttö - toisin kuin nämä helsinkikäisen porvariskodin asukkaat. Eevan tarinasta päästäänkin siihen, miksei kirja minusta ollut niin hyvä kuin odotin. Ensiksikin odotin tältä kirjalta varmaan liikoja; kirjaa oli tehty vuosi pidempään kuin oli tarkoitus, joten ajattelin että tämän täytyy sitten olla tosi hyvä. Toinen syy on se, että luin kirjan aika nopeasti, koska halusin tietää lisää Eevasta ja tietysti myös kirjan loppuratkaisun. Se kostautui, sillä hätäisesti luettuna en ehtinyt pohdiskella ja käsitellä kaikkia esille tulevia seikkoja ja kirja saattoi välillä tuntua sekavalta, kun kertojat ja tapahtumat vaihtelivat. Pulkkisen kaunista kieltä on pakko hehkuttaa, mutta valitettavasti minulla ei ole tarjota lukunäytettä hehkutukseni tueksi, sillä kirjasto kaipaili kirjaa jo takaisin.


Rajalle tämä kirja ei siis ihan pärjännyt, mutta saa nähdä mitä käy jos / kun luen tämän joskus uudestaan. Rajahan ei toista lukukertaa kestänyt, mutta luulen, että tästä kirjasta saan enemmän irti toisella lukukerralla.

Metsäkukkia asvaltilla

Metsäkukkia asvaltilla on sitä samaa mitä muutkin Enni Mustosen Koskivuori-sarjan kirjat eli kevyttä hömppää höystettynä kivoilla historiallisilla yksityiskohdilla. Nyt sarja on edennyt jo tokavikaan osaan, joka eroaa muista osista siten, että kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Helsinkiin.

Eeva Someri lähtee neljän laudaturin turvin Helsinkiin opiskellakseen yliopistossa suomen kieltä. Ennen opintojen alkua vietetään kuitenkin olympialaisia, jotka mullistavat Eevan koko elämän. Siellä hän nimittäin tapaa unkarilaisen jalkapallojoukkueen hierojan ja rakastuu tähän päätä pahkaa. Eevan ja Istvanin suhde näyttää kuitenkin tuhoon tuomitulta, sillä Istvan on unkarilainen ja siksi ankaran valvonnan alla. Olympialaiset koituvat myös Koivikon kasvattityttären kohtaloksia, sillä Sirkka tutustuu vilkkusilmäiseen sähkömieheen ja on sen jälkeen valmis seuraamaan Erkkiä maailman ääriin. Kumpikin naisista joutuu kuitenkin maksamaan rakkaudesta ja aikuistumisesta varsin kovan hinnan.

Minusta oli mielenkiintoista seurata sitä, miten kirjassa kuvattiin Suomen vaurastumista. Tapahtumat alkavat vuodesta 1952, jolloin jatkosodan päättymisestä ei ollut kulunut vielä kymmentä vuottakaan ja viimeiset sotakorvaukset saatiin juuri maksettua, mutta ihmisten elämä näyttäytyi jo todella vauraana. Kirjassa matkustettiin ulkomaille, käytiin huvipuistoissa ja ostettiin kaupasta vaatteita. En tiedä, kuinka hyvin kirjan tapahtumat sopivat yhteen todellisuuden kanssa, mutta aika hämmästyttävän nopeasti tuo vaurastuminen on käynyt. Suomen kielen opiskelijana minua kiinnosti lukea, millaista suomen kielen opiskelu on ollut kuutisen kymmentä vuotta sitten. Meillä on ollut luennolla puhetta siitä, miten opiskelijat aikanaan keräsivät kesäaikana kotipaikkakunnaltaan ylös nimiä ja selityksiä nimeämisen syistä, ja oli hauska huomata, että kirjassa kartanon Eevakin nimesti yhden kesän ja keräsi samalla materiaalia graduaan varten. Nämä pienet yksityiskohdat, joilla ei välttämättä ole suurempaa merkitystä tarinan kannalta tekevät Mustosen kirjoista nautinnollisia.

Hinnalla millä hyvänsä

Outi Pakkasen muutaman vuoden takainen romaani Hinnalla millä hyvänsä kertoo järkyttävän tarinan nuorten tyttöjen julkisuushakuisuudesta ja siitä, mihin tämä voi pahimmillaan voi johtaa.

Hannamai on kuvankaunis 15-vuotias, joka haluaa julkkikseksi hinnalla millä hyvänsä. Kroppa ei riitä mallin hommiin eikä laulutaidollakaan kovin pitkälle Idolsissa pötkitä, joten on keksittävä jokin muu tie julkkikseksi. Hannamain bestiksellä Piritalle on isäpuoli, jota tyttö inhoaa. Piritan isänpuoli opettaa tyttöjen kanssa samassa koulussa, joten neidot keksivät arveluttavan juonen: Hannamai syyttää Juhaa seksuaalisesta ahdistelusta saadakseen julkisuutta ja Piritta pääsee näin kätevästi eroon isäpuolestaan. Suunnitelma ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi, ja pian tapahtu henkirikos, joka järkyttää koko Lauttasaarta.

Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt, kauhistellut, säälitellyt ja vähän naureskellut nuorison hinkua julkisuuteen. Julkisuuteen ei haluta vain sen vuoksi, että voitaisiin näytellä/laulaa/tehdä jotain oikeaa työtä vaan julkisuuteen tähdätään bb:n ja muiden roskaohjelmien kautta. Ja ellei muu auta, hankkiudutaan jonkun vanhemman ukon rakastajattareksi tai esitellään sponsoritissejä jonkun lehden kannessa. Julkisuuteen voi tietysti yrittää muutakin kautta, sillä viikonloppuna revin pelihousuni tämän valelottovoittajan kanssa. Sanokoot tempun tekijät mitä huvittavat, mutta julkisuushakuisuus haisee kummasti, etenkin kun samasta karpaasista riittää juttua vielä näin alkuviikostakin. Ja kyllä varttitunnin julkisuudessa saa helpommallakin, vai mitä sanotte näistä kavereista, jotka omalla nimellään ja joskus myös kuvallaan ilmoittavat iltiksessä, miten hampparista löytyi muovia! Olisi kyllä kiva tietää ihmisten vaikuttimista, millä perusteella he hakeutuvat julkisuuteen. Ilmaisen viinan bileilläkään kun ei kovin kauas päästä.

Pakkaseen palatakseni oli kyllä kiva huomata, että hän oli tarttunut yhteiskunnalliseen aiheeseen, sillä sitä ei Pakkasen kirjoissa kovin usein näe. Mutta koska tämä on viihdekirjallisuutta, ei kirjassa oteta kantaa julkisuushakuisuuden syihin eikä oikeastaan seurauksiinkaan paitsi perheen kannalta. Kirjassa sattunut murha jäi kyllä sivuseikaksi, sillä keskipisteeseen nousivat taas jälleen kerran perhesalaisuudet. Mutta siitä huolimatta kirja oli kyllä varsin nautittava.

Kultainen 80-luku

Varoitus: tämä teksti saattaa sisältää enemmän nostalgista muistelua kuin varsinaista kirja-arviota

Kävin kirjakaupan alennusmyynnissä ja osoitin siellä huikeaa itsehillintää (taputuksia kiitos!), sillä sorruin ostamaan vain yhden(!) kirjan, nimittäin Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirjan. Rakastan näitä eri aikakausia esitteleviä kirjoja, ja 80-luku on siitä kiinnostava ajankohta, että olen syntynyt tuolloin. Olen ollut 80-luvulla niin pieni napero, ettei mulla tietenkään ole tuosta vuosikymmenestä mitään omia muistikuvia. Vanhempieni valokuvista  ja muisteloista olen tietysti muodostanut oman käsitykseni 80-luvusta: Dingo-huuma, valtavat permikset ja isot olkatoppaukset sekä Lacosten ja Leviksen vaatteet, järkyttävät huumoriohjelmat ja Uuno Turhapuro -leffat tulevat ainakin minulle ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan 80-luvusta. Sivonen esittelee Kasarikirjassa edellä mainittujen lisäksi myös joukon muita 80-lukuun liittyvää asiaa musiikista päivän politiikkaan.

Kirjan kohderyhmänä ovat selvästikin kaikki, jotka ovat eläneet lapsuutensa 80-luvulla, sillä kirjassa kuvataan runsaasti leikkejä, leluja, koulumuistoja, lastenkirjoja, lastenmusiikkia ja lastenohjelmia. Kirja oli pienoinen pettymys siinä mielessä, että pääpaino on ihmisten muisteloilla. Ajattelin, että kirjoittaja olisi itse esitellyt kasaria joidenkin faktojen perusteella, mutta suurin osa luvuista koostuu ihmisten muistoista. Kuvituskin olisi voinut hieman runsaampi, sillä monilla sivuilla ei ollut kuin yksi ainoa kuva jommassa kummassa reunassa. Mielenkiintoista antia kirjassa olivat listat 80-luvun katsotuimmista elokuvista ja tv-ohjelmista, misseistä sekä kirjan lopussa olevat tietolaatikot kunkin vuoden merkittävimmistä tapahtumista. Koulumuistot ja perhe-elämän kuvaukset olisi voinut jättää poiskin, sillä ne tuntuivat turhilta eivätkä tarjonneet mitään vain 80-luvulle ominaista tietoa. Paitsi ehkä kamalan tillilihan, jolla ei onneksi kiusata lapsia koulussa, sekä ne vohvelikankaasta ommellut jumppapussit, joita mekin vielä 90-luvun puolivälissä tehtiin.

Vaikka kirja olikin ehkä pieni pettymys (tai sitten omat ennakko-odotukset olivat liian korkealla) aiheutti kirjan paljon muistoja ja nostalgista huokailua: ei nykyajan lapset enää... Ei meillä ollut tietokoneita tai pleikkareita vaan ulkona leikittiin kirkkistä (kirkonrottaa), hypättiin narua tai twistattiin. Silloin saattoi vaan mennä rinkuttamaan naapurin ovikelloa (moi, tuleeks Maija ulos) eikä aikatauluja tarvinnut sopia etukäteen toisin kuin nykyään. Telkkarista tuli iki-ihana Pelle Hermanni (vaikkakin uusintoina) ja Nalle Luppakorva. Pelle Hermanniin liittyy myös yksi pahimmista peloista, sillä pelkäsin ihan jumalottomasti Oppisopimuspelleä, joka esiintyi jonkin aikaa Pelle Hermannin tilalla. Juoksin aina äidin turvaan, kun oppisopimuspelle ilmestyi ruutuun. Talvella aina jännättiin tuleeko Pikku Kakkosen jälkeen Varokaa heikkoja jäitä -varoitus vai ei. Lapsuudesta muistan yksinä suosikkeina Maikki Harjanteen Minttu- ja Vanttu-kirjat, mutta eihän nykyajan lapsia nämä enää tunnu kiinnostavan, Tatua ja Patua pitää vaan olla.

Yhteistä haastatelluilla tuntui olevan käsitys siitä, että 80-luku oli aika turvallista aikaa. Monet muistelivat, ettei tuolloin ollut tapana pahemmin lukita pyöriä, vaikkei ihan maalla asuttaisikaan. Allekirjoitan tuon, sillä muistan olleeni järkyttynyt, kun kuulin että vanhemmillani oli tapana jättää minut vaunuissa kaupan pihaan nukkumaan sillä välin kun itse piipahtivat ostoksilla. Se oli tuohon aikaan kuulemma ihan yleistä, mutta nykypäivänä ei tulisi mieleen jättää lasta yksin edes omalle pihalle. En sitten tiedä onko maailmasta tullut pahempi paikka vai tiedostetaanko riskit ja uhat aiempaa paremmin.

Kasarikirja on mielenkiintoinen katsaus yhteen aikakauteen. Kirja herätti paljon hilpeyttä ja keskusteltavaa, mutta myös huokaisun "onneksi tämä aika ei enää palaa". Jos joku tuttavasi täyttää lähiaikoina 30, tiedät mitä ostaa hänelle lahjaksi:)

Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen ihanan Koskivuori-sarjan lukeminen jatkuu, nyt vuorossa on Kielon jäähyväiset.

Kuuma kesä 1939 on lopuillaan. Vasta ylioppilaaksi päässyt kartanon Kristiina on ollut koko kesän muonittamassa linnoitajia Kannaksella, ja samalla rakennustyömaalla huhkii myös Kristiinan salakihlattu. Kristiina ja Matti suunnittelevat toiveikkaana tulevaisuutta, vaikka sodan uhka näyttäytyy aina vain suurempana.
Samaan aikaan Helsingissä Kristiinan lapsuudenystävä, Lehmuston torpan Hanna, ahertaa asemaravintolassa tarjoilijana. Yöt kuluvat oikukkaan muusikkorakastajan sylissä, kunnes marraskuun viimeisenä päivänä taivas repeää ja Hanna joutuu palaamaan häntä koipien välissä takaisin Sahakylään, josta 16-vuotiaana luuli lähteneen iäksi.

Sota johdattaa lapsuudenystävät yksiin ensin talvisodassa ilmavalvontalottina ja jatkosodassa muonituslottina, jotka vaeltavat joukkojen mukana pitkälle Itä-Karjalaan saakka.
Tykkään eniten sarjan loppupään kirjoista. Kirjassa on paljon tapahtumia ja tietysti minua kiinnostaa myös sota-ajan ja etenkin lottien kuvaus. Kirjoissa häiritsee se, että näissä on kamalan paljon huolimattomuusvirheitä, lähinnä sellaisia, että nimet muuttuvat kesken kaiken ja ikien kanssa on epäselvyyksiä tai että sukulaisuusnimet menevät sekaisin (Itä-Karjalassa ei ole Hannan sisar vaan täti, toisin kuin kirjan takakansi väittää). Pieniä juttuja, mutta nämä olisi ollut helppo oikolukuvaiheessa muuttaa. Nyt jäi vähän sellainen fiilis, että kirja on kyhätty kasaan aika nopeasti.

JK. Miten voi olla niin vaikeaa kirjoittaa Kielon jäähyväiset? Otsikkoon lipsahti Kielen jäähyväiset eikä ollut edes eka kerta...

Ketunmorsian

Matti Larjavaaran kirjallisuutta ja rakkautta käsittelevä esikoisromaani Ketunmorsian kiinnosti minua kovasti, mutten kuitenkaan ollut varma, viitsisinkö varata sen kirjastosta (ts. onko kirja niin hyvä, että sen lukemisesta kannattaa maksaa). Törmäsin sattumalta Leena Lumen arvioon tästä kirjasta ja arvio oli niin hauska, että ajattelin Ketunmorsiamen olevan euron arvoinen satsaus.

Kirjan päähenkilöitä ovat viriili viisikymppinen perheenisä ja kirjallisuusprofessori Kimmo Yövaara, jolla on silmää naiskauneudelle sekä Kimmoa puolet nuorempi simpsakka Anna, joka tekee gradua Aino Kallaksen eroottisista teemoista. Yövaara on varsin ovela kettu, sillä iskeäkseen Annan hän ei suinkaan ehdota mitään tavallisia treffijuttuja vaan, että nämä kaksi kirjoittavat fiktiivisen kirjan – ei enemmästä tai vähemmästä – kuin heidän rakkaudestaan. Kukapa nainen tuollaista tarjousta voisi vastustaa?

Kirja sekä itketti että nauratti. Nauratti siksi, että Kimmo oli ärsyttävä viisikymppinen ukko, joka kuvittelee, että kaikki naiset lankeavat hänen eteensä selälleen kunhan vain sormiaan napsauttaa ja lirkuttelee rakkaudesta. Kirja itketti siksi, että Larjavaara pitää meitä naisia ihan idiootteina. Hän olettaa, että ottamme ilomielien ja avosylin vastaan eksämme, jotka ovat onnistuneet sössimään (kuvaavampi sana tässä yhteydessä olisi nussimaan) välinsä nykyiseen vaimoon eikä rakastajatarkaan näytä vihreää valoa. Näin kävi Kimmolle, joka pakeni ahdistavaa tilannetta kotona ensimmäisen vaimonsa Leenan hoiviin. En tiedä Onko kyse sitten jostain miehisestä unelmasta, että jos elämä potkii päähän yhden naisen kanssa voi aina palata turvaan entisen naisen luokse, joka odottaa syli ja reidet levällään huolimatta siitä, kuinka pahasti mies on häntä pettänyt. Annan kohdalla tuollaisen anteeksiantavan käytöksen olisi vielä ymmärtänyt, hän kun on vielä kovin lapsellinen, kuten seuraava esimerkki osoittaa:

”- Jumalauta älä pelleile! Lupaa ja vanno, että et nussi Tuijan kaa! Et kenenkään muun ku mun kaa!” (Ketunmorsian s. 264.)

Mutta että Leena ja Tuija, jotka ovat aikuisia ja fiksuja naisia käyttäytyvät kuin miehenkipeät idiootit ja ottavat Kimmon luokseen asumaan. Noh, onhan anteeksiantavuus on hieno piirre ihmisessä. Vaikka naiset kuvataan kirjassa omantunnon arvottomina typeryksinä, ei kuva miehistä ole sen parempi. Vai mitä sanotte Kimmosta, joka ryntää eksänsä helmoihin heti, kun nyksän kanssa ongelmia.

Kirjan kieli tuntui aika kummalliselta verrattuna siihen, että kirjoittaja on kumminkin siviilissä suomen kielen professori ja vieläpä Helsingin yliopistossa. Olen aina ollut sitä mieltä, että repliikit pitäisi kirjoittaa joko puhekielellä (usein luontevampaa) tai kokonaan kirjakielellä eikä käyttää omituisia sekamuotoja, kuten vaikkapa Virpi Hämeen-Anttila. Larjavaara käyttää repliikeissä puhekieltä, mutta yllättäen se ei olekaan kovin toimivaa. Ymmärrään tällaisen kielenkäytön 25-vuotiaan Annan puheessa, mutta että viisikymppinen professori ja hänen vaimonsa käyttävät samanlaista kieltä, se ei tunnu luontevalta. Tai ainakaan minä en tunne yhtäkään professoria, joka puhuisi noin puhekielisesti. Vaihtelemalla puhetyyliä Larjavaara olisi saanut henkilöiden ikä- ja persoonallisuuserot paremmin esille, mutta sitä hän ei tehnyt. Sääli, sillä se olisi jättänyt yhden ärsytykseen aiheen pois.

Mikä sitten on mielipiteeni kirjasta? Tuntuu, että kirjaa ei ole tarkoituskaan ottaa yhtä tosissaan kuin minä sen otin. Leikkiähän sen vaan on. Ketunmorsian oli kyllä kiinnostava aiheensa puolesta. Pidin todella paljon Aino Kallasta koskevista osuuksista, sillä vaikka olenkin opiskellut kirjallisuutta sivuaineena en ole yhtäkään Kallasta ikinä lukenut (hyi minua!) No, se asia korjaantunee piakkoin. Voisin kyllä suositella tätä luettavaksi kaikille joita aihe (kirjallisuus) kiinnostaa. Ketunmorsian toi mieleeni Virpi Hämeen-Anttilan samaa tilannetta kuvaavan kirjan Suden vuosi ja ainakin minusta tämä oli parempi esitys professorin ja oppilaan suhteesta. En muuten voi mitään, mutta päähäni pälkähti, ettei Larjavaara vain kirjoittaisi omista kokemuksistaan…?

Yön yli

Ilokseni huomasin, että melkein koko vuoden jatkunut kuiva kausi lukemisen saralla on näköjään ohitettu ja syyskuussa on lukeminen maistunut taas ihan kiitettävästi. Alkuvuoden tiukka opiskelutahti ja etenkin kandintyön tekeminen verottivat tietysti aikaa lukemiselta, mutta kesällä olin jo ihan huolestunut, kun lukeminen ei kiinnostanut. Raahasin kirjastosta ja divareista pinokaupalla kirjoja, mutta lukematta jäivät. Nyt noita pinoja yritetään sitten pienentää... Osasyy lukublokkini avautumiseen lienevät nämä Outi Pakkasen kirjat, joita olen viime aikoina ahminut. Nyt on vuorossa Yön yli, joka on ilmestynyt 2000-luvun alussa.

Yön yli muistuttaa vähän Muistivirhettä, sillä tässäkään ei tapahdu murhaa vaan pyöritään vanhan mysteerin ympärillä, mihin salaperäiset katkelmat päiväkirjasta pitkin kirjaa viittaavat. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa siitä, kun Antero Lehtosen äiti kuolee ja siunauksen toimittaa huomiotaherättävän kaunis naispastori Saara Henriksson. Antero kiinnostuu Saarasta muttei romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä kuten voisi luulla, vaan Saara muistuttaa Anteroa menneisyydestä, minne myös päiväkirjakatkelmat viittaavat.

Taas tätä perus-Pakkasta. Kirjassa liikutaan taas Lauttasaaressa (tai Larussa, kuten kirjassa puhutaan) ja taustalla häärii Anna Laine resepteineen. Yön yli ei ehkä ollut sitä parhainta Pakkasta, mutta paljon parempi kuin viimeksi lukemani Kuolema käy jatkoilla.

Ruiskukkaseppele

Olen aina ollut ja olen edelleenkin sitä mieltä, että Ruiskukkaseppele on Enni Mustosen Koskivuori-sarjan heikon lenkki. Ehkä se johtuu siitä, että kirjassa ei tapahdu oikein mitään. Osittain tapahtumaköyhyys johtunee siitä, että 20-luvulla, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat, ei tapahtunut oikein mitään merkittävää. Alku oli iloista jazzin ja kahviloiden täyttämää aikaa, kunnes tuli pörssiromahdus, pula-aika ja lapualaisten kyyditykset. Nämä kaikki heijastelevat myös koskivuorelaisten elämään.

Tässä kirjassa pääosassa ovat Koivikon torpan Elina ja kartanon Anna. Eletään kesää 1928 eikä kumpikaan vielä tiedä, että kesä tulee muuttamaan lapsuudenystävien elämän. Syksyllä Anna palaa Helsinkiin jatkamaan lääkäriopintojaan ja sinisilmäisen, suur-Suomea intohimoisesti rakentavan pastorin vuoksi ajautuu mukaan kielitaisteluun. Elina taas menee töihin tehtaan konttoriin ja rakastuu palavasti salaperäiseen masinistiin. Onnea kestää hetken, mutta pulavuosien aikana kaikki romahtaa: vasarat moukaroivat tehtaan koneita ja mustat autot suhaavat yössä pelotelleen ihmisiä. Annan ja Elinan on liittouduttava yhteen ihmisyyden puolesta.

Mitähän tästä sanoisi? Kaiken kaikkiaan hieno kirjasarja, joka vain tuntuu paranevan jokaisen lukukerran jälkeen. Kyllä näitä lukisi vaikka kuinka.