Katoamisten kirja

Katoamisten kirja on kyllä toimiva ja kuvaava nimi Iida Rauman esikoisromaanille, sillä tässä kirjassa kadotaan paljon: ensin isä on lähtenyt pois kotoa, äiti on kadonnut sisällissodassa kuolleiden maailmaan, tyttöystävä katoaa päähenkilön elämästä ja päähenkilö, nimettömäksi jäävä nuori nainen, on vähän kadoksissa itseltään. Päähenkilö nappailee nukahtamislääkkeitä, yrittää maalata ja luoda suhdetta tyttöystäväänsä - tuloksetta. Päähenkilö pestautuu vanhainkotiin mummoja pesemään, mutta huomaa pian fantasioivan kosovolaisesta hoitajasta.

Kirja kertoo takannen mukaan runkkaamisesta ja väkivallasta. Runkkaaminen oli sellainen sana, että mietin viitsinkö lukea tätä ollenkan. Lähinnä mieleeni tuli Elina Tiilikan Punainen mekko ja Elina Loisan Julkeat, joissa sivut vilisivät pilluja ja kyrpiä, mutta eipä niissä muuta ollutkaan. Onneksi kuitenkin tartuin tähän, sillä kirjassa oli muutakin sisältöä. Kyllähän tässäkin käytettiin roisia kieltä, mutta se jotenkin hukkui kaiken muun sisällön alle. Myöskään väkivallalla ei mässäilty liikaa, vaan se tuli esiin menneisyyden kautta vähän niin kuin vaivihkaa. Kirja liikkuikin kahdessa aikatasossa eli nykyhetken Turussa ja minä-kertojan kouluajassa. Näissä kouluaikojen muistoissa on mukana salaperäinen Susanna, koulukiusattu, joka kaikkien vuosien jälkeen ilmestyy edelleenkin päähenkilön maalauksiin.

Katoamisten kirja on esikoisromaaniksi harvinaisen eheä teos: juoni etenee vaivattomasti ilman epäloogisuuksia tai takkuamista. Kieli on sujuvaa, ei samalla tavalla runollista kuin vaikkapa Riikka Pulkkisella, mutta vivahteikasta. Ehdottomasti toivon Rauman jatkavan kirjailijana tästä eteenpäinkin. Pakko muuten vielä mainita kannesta, että se on kauneimpia (ellei kaunein) näkemäni kansi.

3/5

Suomen lasten Linnakirja

Jos minun pitäisi kuvailla Minerva-kustannuksen tänä keväänä ilmestynyttä Suomen lasten Linnakirjaa yhdellä adjektiivilla, se olisi valloittava. Raili Mikkanen (sanoitus) ja Laura Valojärvi (kuvitus) tekevät tässä kirjassa kerrassaan hienoa työtä. Kirjan tehnyt parivaljakko on ehdottomasti asiantuntijoita omalla alallaan, sillä Mikkanen on kirjoittanut historiallisia nuortenkirjoja (mm. Katri Valasta kertova Runokirje). Laura Valojärvi taas on graafikko, taidepedagogi ja kuvittaja. Olen tosi huono analysoimaan kuvia, joten tämä alkusivun kuva puhukoon mahtavan kuvituksen puolesta.

Suomen lasten Linnakirja esittelee linnoja muinaislinnoista leirilinnoihin, linnoihin ja kartanolinnoihin sekä linnoituksiin. Kirjassa esitellään linnoista Turun, Hämeen, Raaseporin, Kastelholman ja Olavinlinna, Louhisaaren kartanolinna sekä Suomenlinna ja Lappeenrannan sekä Svartholman linnoitukset. Jokaista linnalukua kohden on esittelysivu, jossa on linnan kuva ja lyhyt kuvaus linnasta. Seuraavaksi kirjassa valotetaan hieman laajemmin linnan historiaa ja lopuksi kerrotaan yksi tai kaksi linnaan liittyvää tarinaa.

Tarinat ovat todella mielenkiintoisia, sillä joissakin vilahtelee aivan todellisia historiallisia henkilöitä. Esimerkiksi Turun linnasta kertovassa tarinassa Kaarina Hannuntytär lapsineen joutuu muuttamaan pois Turun linnasta, jotta Juhana-herttua pääsee asettumaan linnaan uuden vaimonsa, Puolan prinsessa Katariina Jagellonican kanssa. Hämeen linnasta kertovassa tarinassa taas on pääosassa nuori piikatyttö-Pirkko, joka esipuheen mukaan on aivan oikeasti ollut olemassa.

Linnan esittelysivu

Kirjan luvuista näkyy, että se on kirjoitettu asiantuntevasti, siinä on historiallisia faktoja, mutta niitä ei kerrota mitenkään raskassoutuisesti, vaan otetaan huomioon pienet lukijat/kuuntelijat kertomalla tarinoita, joiden sekaan on upotettu näitä edellä mainittuja faktoja. Tarinat ovat sellaisia, joiden varmasti olettaisi kiinnostavan pieni lukijoita, sillä monet tarinoista ovat aikamoista seikkailua, kuten se että poika pelastaa sodassa muun perheen venäläisten kynsistä tai että nuori poika yrittää saada kiinni vaarallisen rikollisen.

Minua tietysti aikuisena lukijana kiinnosti enemmän linnat. Kirjassa esitellyistä linnoista olen käynyt Turun, Hämeen, Kastelholman ja Olavinlinnassa sekä tietysti Lappeenrannan linnoituksessa. Kirjan lukeminen jätti minulle kipinän, että pitäisi päästä käymään myös Suomenlinnassa, missä en jostain syystä ole koskaan käynyt. Kirja sai minut pohtimaan lempilinnaani, ja kisasta tuli tosi tiukka Turun ja Hämeen linnan välillä, joskin Turun linna kiilasi kuitenkin ykköseksi.

Kirja oli mahtava lukukokemus, ja suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän lasten kanssa, jos ei oman niin vaikka kummilapsen. Tämän kirjan parissa viihtyy varmasti niin lapsi kuin aikuinenkin. Leena Lumi povasi tälle kirjalle Junior-Finlandia ja minä komppaan Leenaa; tässä olisi aivan mainio ehdokas.

Linnakirja muualla

Kirjamielellä

Morren maailma

Järjellä ja tunteella

5/5

Äitienpäivä

Olipas jännä lukea Pirjo Rissasen uunituoretta kirjaa Äitienpäivä, kun en muista edellisestä osasta oikein mitään. Äitienpäivä on siis jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Muistot-romaanille, joka oli minulle aikamoinen pettymys. Pettymyksestä huolimatta luin kuitenkin Äitienpäivän ja onneksi luin, koska kirja oli taas sitä tuttua ja ihanan elävää Rissasta.

Tässäkin kirjassa pohditaan niitä Rissasen pääteemoja, naiseutta ja naisen rooleja. Muista kirjoista poiketen keskiössä on enemmän anopin ja miniän kuin äidin ja tyttären suhde. Ulpulla, eläkkeellä olevalla äidinkielen opettajalla, on pieni lähipiiri; siihen kuuluu vain poika Markus, ex-vävy uuden perheensä kanssa ja Markuksen vaimo Susanna, jonka kanssa Ulpulla on todella läheiset välit. Jos nyt oikein muistan, eka osa kertoi enemmän Ulpusta, joten tässä osassa syvennetään Susannan henkilöä. Susanna on nuori nainen, joka pyörittää ei-niin-menestyvää hääsuunnittelupalvelua ja kantaa huolta alkoholistiäidistä, joka tosin on jäänyt Susannalle vähän etäiseksi. Samaan aikaan Susanna yrittää keskittyä aviomieheensä Markukseen, jonka käytös tosin on muuttunut omituisen vältteleväksi ja tiuskivaksi. Voiko kyse olla siitä, että Markus ei enää sitoudukaan heidän yhteiseen päätökseensä olla hankkimatta lapsia?

Kirjassa keskitytään aika paljon äitiyteen ja naisen päätökseen olla hankkimatta lapsia: voiko nainen päättää jo nuorena ettei halua hankkia lapsia ja pysyä päätöksessään? Saako nainen tunnustaa katuvansa sitä, että synnytti lapsen vai onko katuminen edes mahdollista? Näitä kysymyksiä pyöritellään paljon. Hyvää kirjassa oli se, että pysyttiin loppuun asti sen takana, että päähenkilö ei halunnut lasta. Yleensä näissä kirjoissa käy niin, että jossain vaiheessa päähenkilö alkaakin kaivata lasta. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta olisihan jännitettä tai onnellisen lopun voinut luoda muutenkin kuin hankkimalla sen vauvan. Kirjan ansio oli taas jälleen kerran aitous, jolla Rissanen kuvasi naisen elämää sekä lämpö, joka kerronasta ja henkilökuvauksesta välittyi. Kirjasta jäi hyvä mieli koko päiväksi. Ainoa miinus oli se, että kirja päättyi vähän turhan äkisti: näin mainiota kirjaa olisi mielellään lukenut kauemminkin kuin pari iltaa.

4-/5

Netti@deitti

Nyt jos koskaan tuli muuten luettua huono kirja. Jos Jane Greenin Netti@deitti ei olisi ollut Chick lit -lukupiirin kirja, olisin ihan varmasti jättänyt sen kesken.

Kirja kertoo Jemima Jonesista, nuoresta paikallislehden toimittajasta. Alkuun olin kirjasta tosi innoissani, koska kirja kertoo ylipainoisen nuoren naisen elämästä eikä aina superhoikkien ja tyylikkäiden arjesta. Jemima viettää iltojaan internetin chattipalstoilla ja tapaa siellä unelmiensa jenkkimiehen. Jemima on tietysti uskotellut miehelle olevansa hoikka, tyylikäs ja paremmassa työpaikassa kuin oikeasti. Ongelmat alkavat, kun Sankari pyytää Jemimaa luokseen Los Angelesiin. Jemima ei tietenkään halua paljastaa totuutta, joten hän ryhtyy hurjalle laihdutus- ja kuntokuurille. Kuuri onnistuukin, ja Sankari on täysin Jemiman lumoissa. Mutta jostain syystä Jemima ei ole itseensä täysin tyytyväinen...

Sitten haukut: kirjassa ärsytti ulkonäkökeskeisyys ja etenkin sen naiskuva. Minua ärsytti suunnattomasti, miten lihavat (tai muuten vain ulkonäöltään vajavaiset ihmiset) oli kuvattu, sillä kirjan sanoma oli, että jos olet hoikka, kaunis, sinulle on upea tukka ja nätit kynnet, saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa sekä tietysti upean poikaystävän. Jos taas olet ylipainoinen tai muuten vain mitättömän ulkonäön omaava, et saa mitään. Kirjassa tämä kävi selkeimmin ilmi siinä, kun Jemiman laihduttua hänen hienot kirjoittajankykynsä "löydettiin" ja hän alkoi heti saada parempia työtehtäviä. Jemima oli myös ollut kauan ihastunut työkaveriinsa, joka oli kyllä aiemminkin pitänyt Jemimasta, mutta vasta Jemiman laihduttua työkaveri saattoi rakastua Jemimaan. Jos mä olisin ollut Jemima, olisin kyllä näyttänyt ovea mokomallekin pinnalliselle hyypiölle. Toinen juttu, mikä lukemisessa aivan eritoten nyppi, oli kerronta. Kirja koostui ihmeellisistä sekamuodosteista, kun samassa luvussa käytettiin milloin minä- milloin kaikkitietävää kertojaa. Ilmeisesti kyseessä oli joku kirjailijan valitsema tyylikeino, mutta ei se oikein toiminut. Välillä piti aina palata edelliseen kappaleeseen tarkastamaan, että kukas tässä nyt onkaan kertojana.

Lukiessa minua huvitti (joku asia tässä kuitenkin huvitti eikä vain nostanut verenpainetta) ajankuva. Kirja on julkaistu 1998, aikaan jolloin internet ja tietokoneet olivat jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Minä en tuota aikaa kovin hyvin muista, kun olin vasta 10-vuotias, paitsi että koulussa opeteltiin tiedonhakua käyttämällä Altavistaa. Minusta näin keskustelupalstojen, blogien ja nettideittisivustojen maailmassa chatit olivat ihan yhtä ihmeellisiä: miellän ne enemmän alaikäisten temmellyskentiksi kuin paikoiksi, joissa ihan aikuisten kesken rupatellaan. Kymmenen vuotta sitten taisi olla vähän aika toisin. Yksi silmiinpistävä kohta löytyi kirjasta, kun Jemimalle selvitettiin, mitä erilaisilla hymiöillä tarkoitetaan. Olin ihan että häh, eikö 10 vuotta sitten tiedetty muka hymiöitä. Kyllä me ainakin piirreltiin kouluvihkoihin hymiöitä, tai silloin niitä kutsuttiin smileiksi.

Ei siis uponnut minuun tämä kirja. Välillä mietin, että suhtauduinko kirjaan vähän turhan tiukkapipoisesti, koska olihan Jemima vähän höselö sen hurjan laihduttamisensa kanssa. Ja saattoihan se muutenkin olla vain Jemiman omassa päässä, että laihuus on ihannoitua. Mutta ei kirjan sanoma silti reilulta tuntunut. Jos tässä jotain huumoria oli, se ei tälle pullukalle auennut.

1/5

Arvonnan voittajat

Olin melkein unohtaa koko arvonnan, joka piti suorittaa tänään, mutta nyt synttäriarvonnan voittajat ovat vihdoin selvillä.

Ensin arvoin Hosseinin Leijapojan, jonka saa...

... Elsku

Aila Meriluodon Peter-Peter ja Jenny Dahlbergin Sopivasti lihava lähtee...

...Jorille

Onnea voittajille!

Jori ja Elsku, laitetteko osoitteenne mulle mailina susan_kirjasto(at)luukku.com niin saan palkintonne postiin.

Kiitos kaikille osallistuneille ja kaikille uusille lukijoille virtuaalinen tervetulorutistus!

Sininen soittorasia

Viikonloppuna pääsin Lapsuuden suosikit -haasteessani jo osaan 2. Leena Laulajaisen Sininen soittorasia on ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta, joka kertoo Kultasen Laurasta ja hänen koulutiestään tyttökoulusta ylioppilaaksi.

Sininen soittorasia on sarjan ensimmäinen osa, joka kertoo siitä, kuinka Laura muuttaa tätinsä ja setänsä luo Merenrantakaupunkiin aloittaakseen koulun tyttölyseossa. Merenrantakaupungissa Laura tutustuu monenlaisiin ihmisiin, kuten balettia harrastavaan Tainaan ja kiusattuun mustalaistyttöön Tiikerinliljaan. Tärkein tuttavuus on kuitenkin Pete Panula, villikkopoika, jonka äiti on karannut Saksaan ja mennyt siellä uusiin naimisiin ja jonka hassahtanut isä kulkee mieluummin saarnaamassa ihmisille kuin huolehtii omasta pojastaan. Petestä tulee Lauralle hyvin tärkeä  ja yhteydenpito kaksikon välillä jatkuukin koko sarjan ajan.

Luonteeltaan Laura on kiltti runotyttö, joka mielellään kirjoittelee erilaisia satuja ja tarinoita. Erityisesti kolmesta etunimestään (Laura Norma Eleonoora) Laura kehittelee vaikka minkälaisia seikkailuja, sillä Lauran mielestä hänessä on kolme eri tyttöä kerran on kolme nimeäkin: on rohkea tyttö, taiteellinen tyttö ja sitten on vielä tyttö, joka kokoajan arvostelee muita. Koulukortteerissa on sininen soitorasia, josta tulee Lauralle tärkeä esine. Sen musiikki helpottaa koti-ikävää ja samalla se myös muistuttaa Lauraa hänen kirjallisista kyvyistään ja pyrkimyksestä toteuttaa niitä.

Sarjan tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle, ja ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1951. Historiallinen aika näkyy kirjassa hyvin vähän, selkeimmin juuri siinä, että Laura käy tyttölyseota. Muuten kirjassa on vain joitakin viittauksia mm. sotaan, asekätkentään, evakoihin (Laura on kotoisin Metsäpirtistä) ja puhutaanpa kirjassa Mannerheimin hautajaisistakin. Edes henkilöiden nimet (Laura, Taina, Riikka, Heidi) eivät paljasta, että kirjassa eletään 50-lukua. Toisaalta ymmärrän hyvin sen, ettei kirjassa korosteta historiallisia faktoja, sillä kirja on kuitenkin suunnattu pienelle lukijalle, joka ei välttämättä jaksa kiinnostua tai edes ymmärrä kaikkia historiallisia faktoja.

Muistan pitäneeni kirjasta lapsena paljon eikä se mielipide ole aikuisenakaan muuttunut miksikään. Jos kuvailisin kirjaa yhdellä sarjalla, se olisi herttainen. Kirjassa ei tapahdu mitään pahoja asioita, on vain huolettomia leikkejä ja kujeita. Lisäksi Leena Laulajainen on mielestäni hyvin onnistunut tavoittamaan vanhoille tyttökirjoille tyypillisen ilmapiirin.

Sarjan muut osat ovat nimeltään Lumilinnut ja Keltainen sateenvarjo, mutta muistelisin, että lapsena en oikein näistä osista välittänyt, joten en niitä nytkään jaksanut lukea.

PS. Pahoittelen surkeaa kuvaa, halusin kuitenkin laittaa sen siihen, koska minusta kansi on ihana.

************Lapsuuden suosikit -haaste************

3+/5

Nenäpäivä

Olen jo viikon pähkäillyt, mitä ihmettä sanoisin uusimmasta Finlandia-voittajasta, Mikko Rimmisen Nenäpäivästä. Kirja on ollut esillä jo niin monissa arvosteluissa ja blogeissa, etten keksi tähän enää mitään lisättävää, varsinkaan kun en edes erityisemmin pitänyt koko kirjasta. (Yllätys yllätys). Mulla ei ole mitään erityistä pakkoa lukea Finlandiavoittajan kirjaa, vaan luen sen jos sattuu kiinnostamaan (yleensä ei kiinnosta). Nenäpäivässä oli mun mielestä kuitenkin kiinnostava juoni, ja koska tämä ei ole saanut missään mitenkään ylettömän positiivista arviota, oli ihan pakko saada tietää, onko kirja niin huono kuin arvostelut antavat ymmärtää.

Juonta on varmaan aika turha alkaa selostamaan, mutta tässä nyt jotain: Irma on kai vähän yksinäinen nainen, joka seurankaipuussaan haksahtaa rimputtelemaan ihmisten ovikelloja sekä naapurustossaan Hakaniemessä että Keravalla. Tämä oli juuri se kohta juonessa, joka sai minut tarttumaan kirjaan. Todella herkullinen aihe siis. Irma selittää asunnon omistajille olevansa taloustutkimuksesta ja tekevänsä tutkimusta, mutta jokin esityksessä ei liene kovin vakuuttavaa, sillä pian poliisi on Irman perässä.

En odottanut tältä kirjalta mitään kummoista, ja katso: kun ei odota mitään, voi vain yllättyä positiivisesti. Ei tämä mikään mun lempikirja ole, mutta ei myöskään niin surkea kuin odotin. Kirjassa ihastuin heti Rimmisen kieleen, sillä se on lennokasta ja siinä on runsaasti uudissanoja. Ikävä kyllä kirja on jo kirjastossa, joten ette saa maistiaisia tästä hurmaavasta kielestä. Valitettavasti kirjan juoni ei lentänyt ihan samalla lailla kuin kieli, joten siinä on suurin syy siihen, miksi en kirjalle lämmennyt. Vähän turhan paljon junnattiin paikallaan, pohdittiin ja pähkäiltiin.

Kirja on ollut esillä vaikka missä blogeissa, mutta lähiaikoina se on lukenut Erja jonka kanssa olen hyvin samoilla linjoilla.

2/5

Rexi on homo ja opettajat hullui

Rexi on homo ja opettajat hullui on Aino Kontulan kirjoittama opettajan päiväkirja, aiheellinen päivitys siihen yläkoulujen vittujen, välinpitämättömyyden, häiriköinnin ja kiusaamisen täyttämään arkeen, josta ei Pisa-tutkimuksissa hiiskuta. Kirja on ilmestynyt ekan kerran joskus viitisen vuotta sitten ja lukemani teos on kirjan viides painos, joten näköjään aika monia kiinnostaa, millaista on yläkoulun arki 2000-luvulla. Aloitin kirjaa joskus heti sen ilmestettyä, mutta jätin sen kesken ennen puolta väliä: mielestäni kirja oli tylsä, kun jokainen päivä käsitteli vain sitä samaa: kuinka monta virallista oli jaettu ja kuinka moni oppilas tuli tunnille myöhässä. Viime kesänä bongasin kirjan parilla eurolla divarista ja ajattelin, että kun se valmistuminen kuitenkin kolkuttaa kohta ovella, pitäisi kirja lukea, että tiedänpä sitten mihin soppaan olen lusikkani työntänyt.

Kirjan aluksi mua häiritsi todella paljon se, onko tekijä Aino Kontula nyt ihan oikeasti se sama nimetön minä-kertoja, joka päiväkirjassa esiintyy. Yhteneväisyyksiä löytyy, koska Kontula on itsekin peruskoulunopettaja, joka opettaa biologiaa ja maantietoa, aivan kuten päiväkirjan opettaja. Lisäksi kirja löytyy kirjastoluokituksesta 99.1, eli siis elämäkerrat ja muistelmat -osiosta. Vajavaisella opetuskokemuksella pystyn kuitenkin sanomaan, että ainakin kirjassa kerrotut tilanteet oppitunneilta ovat hyvinkin autenttisia.

Kirja kertoo siis ajanjakson joulukuulta kesäkuulle, jolloin opettaja merkitsee päiväkirjaansa tapahtumia oppitunneilta ja vähän oppituntien ulkopuoleltakin. Pääosassa ovat oppilaat, usein kaaosmaiset oppitunnit ja kollegat, jotka pitivät tarkkaan kiinni siitä, että "minä olen huippuope, josta tykätään ja vaikkei tykätäkään, ei minulla mitään kurinpito-ongelmia ainakaan ole".

Minua hämmästytti alusta asti se, miten vähän tässä kirjassa kuvattiin opettajan ja vanhempien välistä yhteydenpitoa, koska se on mun käsityksen mukaan suuri ja haastava osa opettajan työtä. Vanhemmat näyttäytyivät lähinnä siinä, kun kirjoittivat yleisönosastolle, miten suuri yläkoulu on vaarallinen opettajille ja oppilaille. Mieleen jäi myös opettajakollega, joka suuttui kertojalle, joka oli antanut opettajan lapselle liian huonon biologiannumeron. Mä olen ilmoittanut, että mua saa löydä, jos joskus menen puuttumaan tuolla lailla lasteni opettajan työhön:)

Kun aloitin lukemisen, päätin etten lue kirjaa arvostellen opettajan toimintaa vaan yritän pysyä niin ulkopuolisena kuin mahdollista, mutta aina se ei ihan onnistunut, sillä helppoahan se on täältä kotikatsomosta heristellä sormea "ei ollu yhtään sopivaa huutaa oppilaalle haista paska". Kirjassa viehätti ennen kaikkea Kontulan mustan huumorin värittämä kirjoitustyyli: kaikkein karmeimmistakin tilanteista tuntui löytyvän jotain hauskaa. Muutamissa kohdin aloin jo miettiä, haluanko ihan tosissani kuluttaa 40 vuotta siihen, että kuuntelen pipopäiden valitusta siitä, "miten opettajat inhoaa oppilaita" kun pyytää jotain sellaista vastaamaan, joka ei viittaa. Epäilyt haihtuivat siihen, Kontula alkoi kertoa niistä open päivänsäteistä, jotka tarttuvat innosta töihin, haluavat oppia uutta, tulevat vaihtamaan kuulumisia opettajan kanssa välitunnilla tai tekevät töitä niin innokkaasti, etteivät malttaisi lähteä kotiin. Heitäkin nimittäin on, ja heidän takia kirjasta jäi valoisa kuva.

Suosittelen tätä luettavaksi niille vanhemmille, joiden mielestä on aina opettajan vika, jos oman muksun koulu menee alamäkeä, sekä niille, jotka suunnittelevat opettajankoulutukseen hakeutumista; se voi olla myös tällaista (niin hyvässä kuin pahassa):D

PS. Osallistumisaikaa synttäriarvontaani on 29.3. klo 18 asti, jonka jälkeen arvon voittajat.

4/5

Anni-sarja

Valittelin viimekertaisessa postauksessani, että onnistun osallistumaan mielenkiintoisiin kirjahaasteisiin, joita en kumminkaan ehdi toteuttaa, mutta jotain sentään on tapahtunut: Lapsuuden suosikit -haaste on nyt avattu. Ensimmäisenä luin Mari Lampisen (oik. Kristina Carlsson) kirjoittamia Anni-kirjoja. Aluksi mun oli tarkoitus lukea vain yksi kirja, mutta innostuinkin lukemaan niitä neljä. Kaiken kaikkiaan sarjassa on ilmestynyt 12 kirjaa ja lukemistani kirjoista Annin uudet ystävät on sarjan 3:s osa, Annin Pariisin kevät 7:s osa, Anni tien päällä 9:s osa ja Annin uusi vuosi on sarjan päätösosa.

Sarjan ekassa osassa Anni viettää alakoulun viimeistä kesälomaa ja jännittää yläkouluun siirtymistä, vikassa osassa Anni on jo 14-vuotias nuori nainen, jonka elämässä tärkeällä sijalla on poikaystävä Joona. Muistan tykänneeni kirjoista tosi paljon joskus 10-11-vuotiaana, koska kirjat olivat niin ihanan arkisia ja kuvasivat tosi hyvin nuoren tytön elämää. Aika paljon tässä pyöritäänkin koti-koulu-kaverit-ympyröissä. Anni on myös aikamoinen hevostyttö, ja varsinkin kaksi ensimäistä osaa käsitteli hevosjuttuja enemmänkin, joten Annissa löytyy nuorille lukijoille varmasti paljon samaistuttavaa. Vaikka kirjat käsittelevät arkisia juttuja, niissä on myös välillä jotain "ekstraa", esimerkiksi Anni tien päällä kertoo Annin ja hänen kaverinsa Suvin telttaretkestä ja Annin Pariisin kevät tietysti Pariisista, minne Anni pääsee tapaamaan kirjekaveriaan.

Annin perhe on aika keskiluokkainen ja perinteinen (molemmat perheen aikuiset ovat opettajia), mutta siinä mielessä erilainen, että se on uusperhe. Annilla on kaksi huomattavasti nuorempaa sisarusta sekä sisarpuolina kaksi isosiskoa ja isoveli. Varsinkin Annin ja hänen nuorempien sisarustensa toilailuista saadaan paljon hauskoja tarinoita. Kirja on myös realistinen, sillä Anni ei kylve rahasta vaan jakaa huonen kahden siskonsa kanssa, ja usein kirjassa myös mainitaan, että Hakalan perheen rahat on vähissä eikä Anni pääse viettämään mitään luksuselämää. Muistan lapsena viehättyneeni näistä tavallisen perheen arkea kuvaavista kirjoista enkä juurikaan lämmennyt esim. Prinsessapäiväkirjoista.

Aikuisen silmin voin todeta, että Anni tehoaa edelleenkin. Erityisesti jaksoin ihastella realistisuutta, herkullisen näköisiä kansia ja lisäksi sitä, että kirjat ovat tosi ohuita, noin satasivuisia, joten pituudesta ei pitäisi tulla kynnyskysymystä, vaikkei olisikaan tottunut lukija. Vaikka kirjan päähenkilö onkin teini-ikäinen, sopivat kirjat ohuutensa vuoksi mielestäni paremmin n. 10-vuotiaille lukijoille. Kirjat ovat myös tosi siistejä, niissä ei kiroilla eikä rällästetä. Mitään kovin vaikeita aiheita näistä ei löydy, Annin uudet ystävät -kirjassa puhutaan kleptomaniasta, mutta muuten näistä ei löydy mitään, mikä voisi kauheasti järkytti lukijaa. Enpä voisi herttaisempaa aloitusta kuvitella haasteelleni.

**********************Lapsuuden suosikit -haaste************************

3½ / 5

Lukuhaasteissa on mistä valita

Mun pitää näköjään lopettaa vierailut Karoliinan luona Kirjavassa kammarissa, kun sieltä tarttuu mukaan aina kiinnostavia haasteita. Viime viikolla Tiukkojen haasteiden tiistaissa nostettiin esille Suomalaisen keskiluokan arki -haaste, jossa on tarkoituksena lukea tämän vuoden puolella 5 suomalaisen keskiluokan arkea kuvaavaa kirjaa. Jos halajat osallistua haasteeseen, löydät kirjalistan täältä.

Mä olin tietysti heti ottamassa innoissani osaa tähän haasteeseen, koska tähän haasteeseen sopii niin moni kirja, joka mulla on suunnitelmissa lukea: Monika Fagerholmin kirjalla Ihanat naiset rannalla voisin osallistua Aakkoshaateeseeni, saisin loistavan tekosyyn lukea Virpi Hämeen-Anttilaa ja myös suosikkiani Anna-Leena Härköstä voisin ujuttaa mukaan tähän haasteeseen.



Kuva on Karoliinan blogista


Eilen Kirjavaan kammariin oli ilmestynyt toinen yhtä houkutteleva haaste, nimittäin Siskoshaaste, jossa niin ikään on tarkoituksena lukea tämän vuoden aikana 5 siskoja tai siskoutta käsittelevää kirjaa. Houkutteleva haaste tämäkin. Vähän aikaa mietiskelin, viitsinkö osallistua, kun olen muutenkin onnistunut kahmimaan itselleni hirveän läjän haasteita. Toisaalta, viisi kirjaa, eihän se paljon ole. Kirjalistalla oli niin paljon minua kiinnostavia kirjoja, että se ratkaisi osallistumisen. Ja mitäs siitä, vaikkei kaikkia kirjoja ehtisikään lukea, ainakin musta on hauskaa suunnitella, mitä kirjoja lukisin. Siskoshaasteeseen haluan lukea ainakin nämä kirjat:

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt, joka onkin jo mun lukulistalla
Jodi Picoult: Sisareni puolesta, joka sopii hyvin Aakkoshaasteeseen
Jane Austen: Järki ja tunteet TAI Ylpeys ja ennakkoluulo. Saisin ainakin hyvän syyn lukea jommankumman näistä.

Ensi viikolla en taida enää uskaltaa vilkaistakaan Kirjavaa kammaria...=)