Hyvää joulua!!

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

yösydänuntaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää

harmaana uksen suuhun,

vanhaan tapaansa tirkistää

kohti taivasta kuuhun;

katsoo metsää, min hongat on

tuulensuojana kartanon,

miettivi suuntaan sataan

ainaista ongelmataan.

Vaiti metsä on, alla jään

kaikki elämä makaa,

koski kuohuvi yksinään,

humuten metsän takaa.

Tonttu puoleksi unissaan

ajan virtaa on kuulevinaan,

tuumii, minne se vienee,

missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Susa vetäytyy nyt joulun viettoon kirjoineen ja palailee tänne taas joulun jälkeen raportoimaan pyhien aikana lukemistaan kirjoista. Sitä ennen haluan kuitenkin toivottaa lukijoilleni tämän ylläolevn runon (joka muuten on lempijoululauluni) myötä

Rauhallista ja piparintuoksuista joulua! Lukekaa paljon kirjoja ja syökää paljon suklaata. Suurkiitos myös kaikille vakilukijoilleni, jotka luette tätä blogia ja kommentoitte tänne <3 <3

Kukkia Piretille

Valitsin joululukemiseksi läjän tuttuja, moneen kertaan luettuja ja hyväksi havaittuja kirjoja ja niiden joukossa oli tietysti useampi Enni Mustosen kirja. Enni Mustosen hieman vanhempaan tuotantoon kuuluva Kukkia Piretille on siinä mielessä erikoisempi kirja, että se sijoittuu osittain tositapahtumiin.

Piret on vajaa kolmekymppinen virolainen nainen, joka yhdessä äitinsä kanssa viljelee kolhoosilla puutarhaa. Eletään kiivaita aikoja ennen Viron itsenäistymistä, ja koko maa on mullin mallin. Piretiä onnistaa, kun hän saa harjoittelupaikan Suomesta eräältä puutarhalta. Piret matkustaa Aholan puutarhalle toiveita täynnä, mutta totuus on vähän muuta kuin mihin Piret on varautunut. Kestää jonkin aikaa ennen kuin Piretille selviää, miksi perheen yllä leijuu kummallinen surun varjo. Aholan perheen äiti on nimittäin kuollut ja isäntä on helisemässä puutarhan ja neljän pienen lapsen kanssa. Piret tuntee surua perhettä kohtaan ja haluaa auttaa heitä kaikin tavoin. Samalla uhkaavat kuitenkin valua hukkaan suunnitelmat omasta puutarhasta kotona Viljandissa.

Kiva lukea Enni Mustoselta vaihteeksi jotain muutakin kuin historiallisia kirjoja. Tykkään tästä kirjasta, koska tämä on niin arkinen ja viihdyttävä, mutta kumminkin tässä on muutakin kuin pelkkää hömppää, kun kuvataan Piretin elämää Virossa. Kirjassa ei kuvata lainkaan Piretin sopeutimisvaikeuksia tai suomalaisten suhtautumista häneen, se puoli tulee enemmän esille Piretin serkun, Maretin, kautta, joka on naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Mutta ei aina tarvitse niin kovin vakavaa ollakaan, ja hömppäkirjana tämä oli ihan mahtava. Kukkia Piretille oli juuri sellainen kirja, jonka pystyi ahmimaan mitään miettimättä. Täydellinen joulukirja siis.

Parvekejumalat

Anja Snellman on jäänyt minulle vähän tuntemattomaksi kirjailijaksi, vaikka tosi monet nuoret naiset ovat hänen vankkumattomia ihailijoitaan. Tähän mennessä olen lukenut Snellmanilta vain Lemmikkikaupan tytöt ja Lyhytsiipiset. Vaikka Snellman onkin jäänyt vieraaksi, arvostan kuitenkin häntä kirjailijana todella paljon. Siksi olen jättänyt hänen kirjansa rauhaan, etten morkkaisi hienoja kirjoja vain siksi, että minä en niitä ymmärrä. Snellmanin uusin, Parvekejumalat, oli kuitenkin pakko saada lukea heti, kun vain löysin sen kirjastosta, sillä aihe on tosi mielenkiintoinen eli islam ja maahanmuuttajanaiset.

Kirjan toinen päähenkilö eli Anis on kotoisin maahanmuuttajaperheestä. Sopeutuminen Suomeen ei ole perheelle kovin helppoa eikä se ole helppoa varsinkaan Anikselle, joka haluaisi elää kuten muutkin suomalaiset teinitytöt eli lumikit: Anis haluaisi mennä Madonnan keikalle, pukeutua tyylikkäisiin farkkuihin ja tavata poikia. Kaikki tämä on kuitenkin perheen mielestä paheksuttavaa, hallahallahalla. Joskus Anis hengailee kaupungilla salaa lumikkikavereidensa kanssa, mutta vaarana on, että kaupungilla kyttäävät isoveljet rollivat näkemästään isälleen, ja silloin kutsutaan koko suku neuvonpitoon ja miettimään rangaistusta Anikselle. Ja sitten Anis tekeekin jotain anteeksiantamatonta, josta rangaistaan pahimmalla tavalla. Kirjan alussa nimittäin kerrotaan, kuinka Anis putoaa alas parvekkeelta, sieltä mikä on ollut tytön lempipaikka. Kirjan nimi, Parvekejumalatkin, viittaa näihin parvekkeelta pudonneisiin tai pudotettuihin maahanmuuttajatyttöihin.

Snellman ei luo Aniksen elämästä kovin ruusuista kuvaa. Uskonto näytetään naisia alistavana ja kaiken kieltävänä. Tai pahinta ei ehkä ole uskonto vaan isä ja veljet, haukat, jotka kyttäävät Anista ja syyttävät tätä kaikesta. Aniksen taustaa vasten on vaikea ymmärtää, että kirjan toinen päähenkilö Alla Pohjola haluaa kääntyä islamiin. Allalle islam edustaa rauhaa, ehkä juuri siksi, että hänellä ei ole isää tai veljiä kyttäämässä. Alla on taiteilijaperheen tytär, jota äiti on aina kannustanut tekemään ja kokeilemaan kaikkea päätöntä. Itse asiassa äiti on ollut aina itse mukana kaikilla festareilla ja muissa tapahtumissa. Lopulta Alla keksii jotain omaa, joka ei äidille kuulu: islamin.

Parvekejumalat on kirjoitettu todella vetävästi ja se käsittelee tärkeää aihetta. Aiemmin olen kritisoinut Snellmanin teoksia hankalan kielen ja erityisesti kertoja- ja näkökulmaratkaisujen vuoksi, mutta tässä kirjassa sitä ongelmaa ei ollut. Aluksi minäkin kummastelin Aniksen kieltä, joka oli liian kuvallista ja erikoista maahanmuuttajatytölle, mutta aika pian siihen tottui. Tarina vain vei mennessään. Kirjassa ei myöskään ollut erikoisia näkökulmakikkailuja vaan Aniksen ja Allan tarinat etenivät tosi selkeästi. Välillä pohdin, miksi Snellman oli valinnut kirjaan myös Allan, koska Aniksen tarina oli paljon kiinnostavampi, mutta Allan tarinan kautta naisia ja heidän motiivejaan oli helpompi vertailla. Oli paljon helpompi ymmärtää Aniksen tuska islamin vuoksi kuin Allan halu kääntyä islamiin. Välillä tulikin vähän outo olo, kenen puolella tässä nyt pitäisi olla. Taisi miksi pitäisi olla kummankaan puolella?

Leena Lehtolainen julkaisi syksyllä niin ikään maahanmuuttajatyttöjä koskevan kirjan Minne tytöt kadonneet ja näitä molempia kirjoja vertailtiin julkisuudessa tosi paljon. Lehtolaisen kirjaan verrattuna Snellman esittää kirjassaan selkeän mielipiteen, toisin kuin Lehtolainen, josta ei ei tiedä kenen puolella hän milloinkin on.

Parvekejumalat on yksi kiinnostavimpia kirjoja, joita olen tänä vuonna lukenut. Haluaisin sanoa tästä paljon, mutta en vain pysty tai osaa. Salla on onnistunut tässä minua paremmin, joten kannattaa vilkaista hänen arvionsa täältä.

Saiturin jouluyö

Opiskelu- ja harjoittelukiireet ovat vihdoin tältä vuodelta ohi, ja pääsen rentoutumaan kolmeksi viikoksi ennen uuden harjoittelun alkua. Aion vain löhötä kotona, nukkua kunnolla ilman "tunti alkaa ja voi mä unohdin housut aamulla kotiin" -painajaisia, katsoa telkkarisarjoja dvd-bokseilta sekä tietysti lukea paljon. Lukulistalla odottaa jo muutama pitkään himoitsemani uutuuskirja ja iso pino moneen kertaan luettuja mutta hyväksi havaittuja lohtukirjoja.

Opiskelukiireiden vuoksi sain vasta nyt loppuun Lukupiiri-blogin joulukuun kirjan eli Charles Dickensin Joululaulun. Itse luin kirjasta Satukustannuksen vuonna 1986 julkaiseman Saiturin jouluyön, josta löytyy kuvat ja kaikki. Keskustelussa monet ovat kehuneet kirjaa, mutta valitettavasti minun pitää todeta, että minuun kirja ei kolahtanut. Kirja oli ihan hyvin kirjoitettu, mutta minuun eivät vain kolahda tarinat, joissa on satumaisia elementtejä ja viittauksia aaveisiin ym. mielikuvitushahmoihin. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi niin monet pitivät tästä kirjasta, sillä minusta tässä oli paljon sellaista lämpöä (varsinkin lopussa), joka sopii erityisesti jouluun. Vaikka kirja olikin tosi vanha, olin yllättynyt siitä, miten selkeä rakenne tässä oli. Yleensä inhoan monia klassikkoja, ja uutuuksiakin, kaikenlaisen rakennekikkailun vuoksi, mutta tässä ei kyllä ollut mitään inhoamista.

Vaikka Saiturista ei suosikkikirjaani tullutkaan, olen kuitenkin tosi iloinen, että tämä tuli luettu. Enpä olisi tähän klassikkoon ilman Lukupiiriä tarttunutkaan! Ai niin: kannattaa käydä vilkaisemassa, mitä ajatuksia tämä kirja on muissa herättänyt täältä.

Kellokosken prinsessa

Pikalainat ovat saapuneetkin meidänkin kirjastoon. Se on kyllä tosi mahtava keksintö, koska nyt kirjastosta voi saada kohtuullisessa ajassa lainaan uutuuden, jossa on muuten sadan ihmisen jono, ja johon ei periaatteestakaan haluaa laittaa euroa. Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan Kellokosken prinsessa on varausjonoista päätellen yksi tämän vuoden hittikirjoista. Itse en ole tästä kirjasta erityisemmin innostunut, mutta kun näin tämän pikalainahyllyssä, päätin lainata tämän. Rehellisesti sanottuna lainauksessa oli vähän "kiäh kiäh -meininkiä", sillä tiesin, etten välttämättä itse tule lukemaan kirjaa, mutta kunhan otin tämän suositun kirjan piruuttani mukaani, ettei kukaan toinen sitä saa.

Miksi kirja ei sitten kiinnostanut? Kirjahan kertoo skitsofreniaa sairastavan Anna Svedholmin (os. Lappalaisen) tarinan. Anna kärsi suuruusharhasta ja kuvitteli koko sairautensa ajan olevan prinsessa. Vierastin siis ajatusta siitä, että toisen ihmisen sairaudesta tehdään "viihdettä" ja levitellään sitä ympäri maailmaa, vaikkei tekijöillä tällaista tarkotusta tietenkään ole. Viikonloppuna mietin sitten, lukisinko lukiolaisten esseitä vai tätä kirjaa, ja Kellokosken prinsessa voitti. Aloitin kirjaa ja mitäs pirua: tämähän on tosi hyvä. Ekat sata sivua jaksoin vielä nillittää sitä, että ihan mautonta, kun tällaisia kirjoja kirjoitetaan, mutta pakkohan se oli lopulta taipua: tämä on mielenkiintoinen ja taidokkaasti kerrottu.

Anna Svedholm sairastui skitsofreniaan nuorena ja joutui laitoshoitoon 30-luvulla. Yhteensä Svedholm joutui olemaan sairaalassa yli 50 vuotta, aina kuolemaansa, vuoteen 1988 asti. Pian sairastuttuaan Svedholmille kehittyi suuruusharha, sillä hän kuvitteli olevansa prinsessa. Se oli Svedholmin tapa kestää sairaalan arki. Hän antoi monille hoitajille ja potilaille lempinimiä ja eli hyvin paljon mukana kuningashuoneiden arjessa: hänen suurin haaveensa oli päästä aina tapaamaan Suomeen tulevia kuninkaallisia eli "sukulaisiaan". Poikkeuksellista oli, että sairaalan työntekijät lähtivät myös mukaan prinsessan harhoin, tai paremminkin antoivat hänen pitää kuvitelmansa.

Prinsessa eli omassa maailmassaan, mutta liikkui paljon myös Kellokosken kyläyhteisössä. Huvittava ristiriita kuninkaalliselle arvolle oli se, että prinsessa kävi hieromassa ihmisiä sekä kylällä että sairaalassa. Ennen sairastumistaan hän olikin työskennellyt Helsingissä hierojana. Prinsessa kuului hyvin ainutlaatuisena osana tuohon kyläyhteisöön ja myös esim. pankissa häntä pidettiin hyvin. Kun prinsessa kävi hakemassa satojen tuhansien sekkiä, joita voisi sen ystävälleen, pankista annettiin niitä, tietysti katteettomina. Nykypäivänä ajatellen se tuntuu aika erikoiselta, mutta sillä oli varmasti suuri merkitys prinsessalle itselleen ja se paransi hänen oloaan.

Kehuin jo aiemmin, että kirja oli mielenkiintoisesti kirjoitettu. Yleensä näissä elämäkerta-tyyppisissä kirjoissa kirjoitetaan aivan liikaa henkilön ystävien tai sukulaisten taustasta, mutta tässä ihan oikeasti keskitytään prinsessaan. Kirjassa käsiteltiin hyvin suomalaisen mielisairaanhoidon historiaa ja se oli todella mielenkiintoista luettavaa. Tosi uskomatonta, että potilaita on hoidettu jopa malarian avulla! Tämän sai kokea myös prinsessa, mutta häneen malaria-hoito ei tepsinyt.

Sen siinä taas näkee, että kun ei odota kirjalta mitään, ei myöskään voi pettyä. Kellokosken prinsessa oli siis paljon parempi kirja kuin ikinä olisin osannut odottaa. Kohta on aika listata vuonna 2010 lukemistani kirjoista parhaimmat, ja voin sanoa, että Kellokosken prinsessa yltää parhaimpien tietokirjojen listalla kärkipäähän.

Nukentekijä

Vinkin Gundrun Eva Minervudottirin kirjasta Nukentekijä sain Sannalta. Kirja vaikutti aluksi tosi mielenkiintoiselta henkilöidensä puolesta, sillä mies tekee työkseen seksinukkeja (miten eksoottista ja erikoista!) yksinäisille miehille ja nainen kantaa huolta anoreksiaa sairastavasta tyttärestään. Lisäksi en ole koskaan aiemmin lukenut islantilaista kirjallisuutta (en tiedä siitä mitään), joten nyt oli hyvä hetki tutustua. Vaikka kirjan arviot eivät olleet kovin rohkaisevia, ajattelin kumminkin kokeilla tätä. Seuraava pätkä on suoraan takakannesta, koska olen tosi laiska nyt.

Sveinn valmistaa seksinukkeja yksinäisille miehille. Niillä on silkinsileä silikoni-iho, pehmeät aidon tuntuiset hiukset ja niitä on jokaiseen makuun: on kurvikkaita ja siroja, vaalea- ja tummahiuksisia, sini- ja vihreäsilmäisiä. Lóa taas on hermoromahduksen partaalla keikkuva yksin-huoltajaäiti, jonka tytär on nääntymässä anoreksiaan ja kyhjöttää huoneessaan suostumatta tapaamaan ketään. Sveinnin ja Lóan tiet kohtaavat, kun Lóan autosta puhkeaa kumi. Nukkejen kanssa seurustelun sijaan Sveinn joutuu kasvokkain oikean naisen kanssa. Seuraukset ovat kuitenkin katastrofaaliset: Lóa varastaa yhden Sveinnin seksinukeista tarkoituksenaan totuttaa sen avulla anorektista ja ihmispelkoista tytärtään sietämään toista ihmistä lähellään.

Mitähän tästä sanoisi? Ei tämä minultakaan kovin mairittelevaa arviota saa. Tarina on jotenkin niin tuttu ja perinteinen, etten saanut tästä oikein mitään irti. Tai ainakaan mitään uutta. Nuken varastaminen oli aluksi vähän outoa, mutta toisaalta hätääntynyt äiti tekee joskus vaikka mitä tyttärensä eteen. Siihen, siis nuken varastamiseen, liittyy varmaan kaikki mitä tästä kirjasta sain irti. Sääli, sillä kirjaijalla on varmasti ollut paljon merkittävämpiä tavoitteita tätä tehdessään.

Ja arvonnan voittaja on...

Blogini kaikkien aikojen ensimmäinen arvonta on nyt suoritettu. Tein arvonnan perinteisellä tavalla eli kirjoitin kaikkien osallistujien nimet paperilapuille, jotka laitoin pipoon ja silmät kiinni vedin sieltä voittajan, joka on...

Polka!

Onneksi olkoon voittajalle ja suurkiitokset kaikille osallistumisesta!

Polka, laitatko minulle s-postia osoitteeseen susan_kirjasto (at) luukku.com, niin saan yllätysvoittosi postiin mahd. pian.

Joulu joutui - ja muistutus arvonnasta

Vaikka olenkin jouluihminen, on viime aikoina joulumieli ollut vähän hakusessa erinäisten kiireiden keskellä. Tää on nyt sitten varmaan sitä aikuisuutta:) Olen kyllä yrittänyt hakea joulumieltä lukemalla. Niinpä luin Juha Nirkon ja Urho Vennon toimittamasta kirjasta Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia.

Tämä kirja ei ole mikään perinteinen joulun tavoista kertova kirja, vaan tänne on koottu kertomuksia, kuvia ja historiallista tietoa joulunvietosta noin 150 vuoden ajalta. Kirjassa kuvataan joulua niin maalla kuin kaupungissakin, unohtamatta kartanon, pappilan ja töllin joulua. Kirjassa on mukana myös kolmekymmentä joulukertomusta sotajoulusta savotalle ja kirjailijan joulusta jouluun "Vinjetillä".

Olipa kiva lukea vähän erilaista joulutietokirjaa, tämä kun ei koostunut pelkästään joulutapojen esittelystä. Tarinat olivat kiinnostavia, tosin kolmessäkymmenessä joulukertomuksessa oli ihan liian paljon luettavaa enkä jaksanut keskittyä kaikkeen kovin syvällisesti. Suosikkejani olivat kertomukset entisajan jouluista (ylläri ylläri). Elävästi mieleen jäi Anders Ramseyn kertomus siitä, kun hän pikkupoikana varasti joulun alla kaupasta himoitsemansa ratsastavan tinasotilaan. Tästä hänen äiti suuttui, ja rangaistukseksi pikku-Anders jäi ilman lahjoja. Isku oli pienelle pojalle niin kova, että hän sulatti kaikki rakastamansa tinasotilaat uunissa kovaksi möykyksi. Jouluun voi siis liittyä surullisiakin muistoja.

PS. Vielä päivä aikaa osallistua blogini muuttoarvontaan. Arvon onnellisen voittajan huomenna illalla.

Lööppimurha

Luin Susanna Yliluoman dekkarin Lööppimurha, koska se kertoo kiinnostavasta aiheesta eli iltapäivälehden rikostoimittajasta, joka lähetetään tekemään juttua nuoren tytön murhasta. Ajattelin, että tässä on varmaan aika paljon asiantuntemusta, sillä Yliluoma itse on Iltalehden rikostoimittaja. Kirjassa kuvattu rikos on myös aikamoista lööppikamaa, nuoren tytön raaka surma, joka on paljastumassa seksuaalimurhaksi.

En kyllä tykännyt tästä kirjasta lainkaan. Syy  ei ole tarinassa tai Yliluoman kirjoitustyylissä vaan siinä, että en yksinkertaisesti ole mikään dekkarifani enkä juurikaan rakasta näitä verisiä tai tosi rajuja tarinoita. Tai tuskin tämä edes oli sieltä rajuimmasta päästä. Outi Pakkasen kevyet jännärit, joissa murhien sijaan keskitytään enemmän ihmissuhdekiemuroihin, ovat enemmän minun juttuni. Ei tämä tarina edes ollut kovin uskottava, sillä tuskin millään lehdellä on varaa lähettää toimittajaa jutun tekoon moneksi viikoksi. Ja epäuskottavuutta oli siinä, kun rikostoimittaja-Lilja oli ratkaisemassa rikosta...

Susoittelen niille, jotka ovat muutenkin dekkarifaneja.

Vieras väärästä maasta

Luin Inna Latisevan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan kirjan Ryssänä Suomessa. Vieras väärästä
maasta jo jokin aika sitten, mutta yhä vain verenpaineeni on korkealla. Latiseva muutti 80-luvun lopussa Leningradista Suomeen tavattuaan suomalaisen miehen. Hän saapui maahan täynnä suuria odotuksia, mutta aiemmin menestynyt nainen saikin huomata joutuneensa syrjityksi. Työttömyys, avio-ongelmat ja jatkuva ryssittely nakertavat Latisevan itsetuntoa ja pian hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin muuttaa Suomesta, jota hän tullessaan luuli maanpäälliseksi paratiisiksi.

Enpä voi sanoa muuta kuin huhhuh. Latiseva tykittää kovaa tekstiä siitä, kuinka me suomalaiset olemme kylmiä, yksinäisiä ja tunteettomia ihmisiä, joilla ei ole yhtään tosiystävää. En oikein tunnista itseäni Latisevan tekstistä enkä usko, että elämäni muuttuisi sen paremmaksi, vaikka halaisinkin joka toista vastaantulijaa. Mutta kyllä hävettää olla suomalainen, sillä Latiseva kertoo, kuinka hänen anoppinsa pyytää, ettei tämä puhuisi pojalleen venäjää, jotta kukaan ei vain saisi tietää, että pojan äiti on venäläinen. En voi kuin toivoa, että asenteet venäläisiä kohtaan olisivat muuttuneet kahdessakymmenessä vuodessa, vaikka tiedänkin, että moni kantaa edelleenkin kaunaa venäläisille.

En halua vähätellä kenenkään kokemuksia, mutta kirjaa lukiessa tuli tunne, että Latisevan huonot kokemukset johtuvat ennen muuta siitä, että hänen aviomiehensä ei lainkaan tukenut häntä. Vaikka oma aviomies paljastui tunteettomaksi ja passiiviseksi tyranniksi, eivät kaikki suomalaiset ole samanlaisia kuin hän. Olisi ollut hauska tietää, miksi aviomies oli sellainen kuin oli, mutta koska kyseessä on omaelämäkerta, ei siinä luonnollisestikaan muista puhuta.

Kun nyt on kerran puhetta ennakkoluuloista, voin paljastaa oman venäläisiin kohdistuvan ennakkoluulon. Pidän venäläisinä piinkovina materialisteina, joille vain raha ja mammona merkitsee. Parhaiten se näkyy uusrikkaiden käytöksessä, kun he latovat tukun seteleitä kaupan tiskille ja hermostuvat, jos myyjä ystävällisesti huomauttaa, että tästä puuttuu viisi euroa. Tämä kirja ei valitettavasti vähentänyt ennakkoluuloja - päin vastoin en jaksanut laskea, kuinka monta kertaa Latiseva mainitsi sanan "kaunis auto". Ennakkoluulot ovat siis sitkeitä, kummallakin puolella.

Latisevan kirja on nopeaa ja mielenkiintoista luettavaa ja antoihan se myös paljon ajattelemisen aihetta, vaikka monet kohdat kirjassa ärsyttivätkin aika lailla. Tiedä sitten, johtuiko ärsytys nimenomaan siitä, että tunsin pistoksen sisimmässäni... Suomalaisten haukkuminen alkoi mennä jossain kohtaa jo liiallisuuksiin, varsinkin kun Latiseva näytti kokonaan unohtaneen sen, että kirjan alussa hän mainitsi juutalaisten olevan Venäjälle b-luokan kanssa - samoja ongelmia on luonnollisesti molemmilla puolilla. Yksi ärsytyksen aihe lisää kirjassa oli etulieve, josta aina löytyy tietoa kirjailijasta. Se on ok, koska on kiva tietää kirjailijasta syntymävuosi ja koulutus. Mutta minkä hiivatin takia tässä kirjassa oli kuvattu Latisevasta kielitaito ja työpaikat kuin CV:ssä tyyliin "toimitusjohtajana siellä ja viestintäjohtajana täällä". Jos tarkoitus on kertoa lukijoille, että venäläinenkin voi olla korkeasti koulutettu niin metsään menee: uskon, että ne jotka tähän kirjaan tarttuvat tietävät sen muutenkin.

Päällimmäisen tunteen kirjasta voisi tiivistää näin: Latiseva syyttää suomalaisia rasismista, mutta mitäköhän tämä kirja on suomalaisista?

Marielka on myös lukenut tämän kirjan. Hänen mietteitään kirjasta voi lukea täältä.

PS. Aiheeseen liittymätöntä mainostusta, mutta Sanna ja Tomomi arpovat.
Sannan arvonta löytyy täältä
ja Tomomin jouluinen arvonta täältä

Käykäähän osallistumassa!