Precious - Harlemilaistytön tarina

Sapphiren kirja Precious - Harlemilaistytön tarina oli ollut to be read -listallani vuoden päivät, joten saavutus olikin melkoinen, kun sain kirjan nyt luettua. Kirja kiinnostaa, koska siitä on tehty leffa, jonka haluaisin nähdä, ja koska kirjat on mun mielestä aina parempia kuin niistä tehdyt leffat, piti tämä lukea ennen leffaa.

Eniten kirjassa kuitenkin kiinnostaa sen juoni. Claireece Precious Jones on harlemilainen teinityttö, joka totta vie ei ole syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä hän on äitinsä pahoinpitelemä ja isän raiskaama. Precious on 12-vuotiaana synnyttänyt isälleen lapsen, pienen Mongon (lapsella on downin syndrooma) ja kirjan alussa Precious odottaa isälleen toista lasta. Preciousin elämä ei siis näytä valoisalta, kunnes hän pääsee kouluun, missä luku- ja kirjoitustaidonta tyttöä opettaa ymmärtäväinen opettaja. Koulu ja opettaja avaavat Preciosille uuden maailman sekä ennen kaikkea toivon paremmasta huomisesta.

Kirjassa mua ärsytti sen kieli, koska Sapphire kirjoittaa todella rasittavaa puhekielen ja slangin yhdistelmää (palautin kirjan jo kirjastoon, joten tekstinäytettä ei ole saatavilla). Jossain sivun 30 paikkeilla koin suuren herätyksen: kirjassa on vähän pakko käyttää slangia, koska mitäs muutakaan kieltä koulua käymätön tyttö osaisi. Mikä valaistuminen! Lopussa kieli muuttuu aavistuksen verran luettavammaksi, mikä tietenkin viittaa siihen, mitä kaikkea uutta Precious oppii koulussa. Tarina oli mukaansatempaava, nopeasti etenevä ja varsinkin loppu oli ihanan valoisa. Isän pahoinpitelyt ja raiskaukset oli tässä kirjassa kuvattu piinaavan tarkasti ja yritin aktiivisesti unohtaa sen, että tämä voisi tapahtua oikeasti.

Hurjasta tarinasta huolimatta kirjan luki nopeasti, alle 200 sivuinen kirja ei riittänyt minulla edes koko junamatkaksi. Jos kaipaat jotain pysähdyttävää mutta kuitenkin valoisaa luettavaa etkä jaksa kahlata tiiliskiveä, tämä on hyvä valinta.

 3/5

Kuka? Mitä? Missä? Milloin?

Sain Pienen mökin emännältä blogeissa kiertäneen Kuka mitä missä milloin -haasteen. Kiitos siitä!

KUKA
Isoihin korviksiin hurahtanut humanisti. Tuleva opettaja ja epäkätevä emäntä. Matkakuumeilija. Uusien ihmisten seurassa ujo, mutta muuten aikamoinen hölösuu. Kirjatoukka. Pullahiiri ja namirotta. Jalat maassa oleva haaveilija.

MITÄ
Kirjoja, kirjoja, kirjoja. Mielipiteitä lukemistani kirjoista (yleensä) vailla minkäänlaista analyysiä. Usein myös jonkinlaisia fiiliksiä ja kuvia lukemistani kirjoista. Kirjat ovat enimmäkseen kotimaista ja viihdettä, mausteena on myös hyviä elämäkertoja ja tositarinoita.

MISSÄ
Työpöydän ääressä yksiössäni, jonka ikkunasta näkyy kattoja. Joskus myös vanhempien luona, muttei koskaan julkisella paikalla.

MILLOIN
Yleensä heti kun kirja on luettu loppuun. Nyt on kyllä ollut jo niin kiirettä, että olen päivityksistä jäljessä. Kirjoitusajoissa suosin alkuiltaa.

MITÄ MIELESSÄ NYT
Opetusharjoittelu, gradu, "olis jo kesä", kirjat, suuri lukemattomien kirjojen pino, "mitä huomenna syötäisiin", loppukesän etelänmatka, imurointi ja puhelinsoitto ystävälle

Haaste on kiertänyt jo aika monessa blogissa, mutta ainakin seuraavista bloggaajista haluaisin tietää lisää:
Mitä eniten haluat -blogin Meri
Kirja-aarteita-blogin Polka
P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara

Jos et jostain syystä ole saanit haastetta itsellesi, ole hyvä ja nappaa se tästä mukaasi:)

Arvonta 2-vuotiaan kunniaksi

Kevät näyttää olevan arvontojen kulta-aikaa, sillä niitä on nyt useammassa blogissa, mutta eiköhän myös aiemmin lupaamani arvonta 2-vuotiaan blogini kunniaksi sovi mukaan:)

Koska blogini täytti kaksi vuotta, arvon myös kaksi palkintoa.

Ensimmäinen palkinto on Khaled Hosseinin Leijapoika, joka on aivan upo-uusi pokkari.

Toinen palkinto sisältää kaksi kirjaa eli  Aila Meriluodon Peter-Peterin sekä Jenny Dahlbergin Sopivasti lihavan. Kummatkin kirjat ovat luettuja pokkareita, mutta edelleen lukukelpoisia.


Kuva ei ole pokkariversiosta, mutta kansi on
kumminkin tämän näköinen.

         

Säänöt ovat vanhat tutut: 

1. Yhden arvan saat, kun kommentoit tähän postaukseen mistä haaveilet kaikkein eniten juuri nyt
2. Toisen arvan saat, kun olet lukijani tai liityt sellaiseksi
3. Kolmannen arvan saat, kun linkität minut (linkitykseksi lasken, jos blogini löytyy sinun blogisi blogiluettelosta)

Toivoisin lisäksi, että et osallistuisi anonyyminä vaan keksisit itsellesi jonkun nimimerkin, jos et halua paljastaa omaa nimeäsi. Lisäksi toivoisin, että merkitset itse postauksen yhteyteen, kuinka monella arvalla olet mukana. Jos jompikumpi palkinnoista miellyttää toista enemmän, voit myös osallistua vain toisen palkinnon arvontaan, kunhan ilmoitat siitä.

Arvonta päättyy tiistaina 29.3. klo 18, jonka jälkeen arvon voittajat.

Toivon kaikille tasapuolisesti arpaonnea ja ihanan aurinkoista ja lämmintä viikonloppua!

Satunnaista seuraa

Anne B. Ragde on norjalainen kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut Suomessakin paljon kehutun Berliininpoppelit-trilogian. Itse en ole vielä ehtinyt poppeleita lukemaan, mutta Ragden uusin suomeksi käännetty kirja Satunnaista seuraa oli ihan pakko lukea, koska luen aina mielenkiinnolla näitä uusia sinkkukirjoja.

Kirjan päähenkilö on vähän alle nelikymppinen musiikkitoimittaja-Ingunn, joka on sinkku henkeen ja vereen. Ingunn laittaa nettideittipalstalle suorasukaisen ilmoituksen, joka houkuttaa etenkin nuoria miehiä. Heikkona hetkenä ikääntymistä kammoava Ingunn päättää hankkia kävelysauvat ja lähteä lenkkeilemään. Eräällä lenkillä Ingunn törmääkin pieneen tyttöön ja tämän yh-isään, joista muodostuu Ingunnille todella tärkeitä.

Kirja oli tosi suuri pettymys. Odotin enemmän nettideittailuun liittyvää juttua ja ehkä epäonnistuneita treffejä, mutta juoni olikin kopioitu suoraan Sinkkuelämästä. Tai oikeastaan kirja oli huonompi versio sinkkuelämästä, koska tässä pääosassa olivat lähinnä panot ja dokaaminen. Puuma-naisista olisi voinut kertoa vähän tyylikkäämmin ja ennen kaikkea vähemmän ennalta-arvattamammalla juonelle. Niin on tehnyt esim. Marja Björk kirjassaan Puuma. Se, että kirja oli niin ennalta-arvattava, teki tästä todella pitkästyttävää luettavaa, kun mitään jännitystä ei ollut. Eikä Sinkkuelämää-juonen toistelukaan ollut kirjalle oikein eduksi.

Hanna on kirjoittanut kirjasta myös arvostelun. Kannattaa kurkata se täältä. Muistakaa myös Hannan keväinen arvonta.

PS. Jos äänestettäisiin  "Kirja, jota en kannen perusteella ainakaan lukisi", Satunnaista seuraa olisi mun ehdokassuosikki.

2/5

Kevytkenkäinen kummitus

Vaikka olenkin aikamoinen hömpän suurkuluttaja, Sophie Kinsellan kirjat ovat jääneet aika vieraiksi. Himoshoppaaja-sarjaa olen aloittanut varmaan kolme eri kertaa aina sarjan eri osista, mutta yhtäkään kirjaa en ole koskaan saanut loppuun asti. Ehkä mulla on sitten nuttura niin kireällä, etten näe mitään hauskaa siinä, että revitellään toisen ostosmanialla:) Kinsellan muita kirjoja on kyllä kehuttu tosi paljon, mutta tuskin olisin niihin tarttunut ilman chick lit -lukupiiriä, jonka yhtenä kirjana Kevytkenkäinen kummitus oli.

Lara Lington on tunnettu erittäin vilkkaasta mielikuvituksestaan, mutta nyt se tekee ihan erikoislaatuisia tepposia, sillä Lara saa seurakseen kuolleen isotätinsä haamun. Isotäti-Sadiella on ongelma, sillä hän on kadottanut kallisarvoisen kaulakorunsa eikä suostu lepäämään rauhassa ennen kuin koru on löytynyt. Lara ryhtyy etsintäpuuhaan mielissään, sillä hän tarvitsee sydän- ja työsurujen lisäksi jotain muuta ajateltavaa. Charlestonin värittämällä 20-luvulla nuoruutensa viettänyt Sadie johdattelee Laran myös toinen toistaan hurjempiin bileisiin.

Tästä kirjasta nyt on oikein mahdotonta sanoa mitään. Tyypillinen hömppäkirja tämä ainakin oli, sillä tässä oli paljon huumoria, letkeyttä, koomisia tilanteita sekä tietysti komeita miehiä ja romanssinpoikasia. Kirjan luettua jouduin varovasti myöntämään, ettei Kinsella taida olla ihan täysin menetetty tapaus, ja yli vuoden kirjahyllyssäni lukematta lojunut Salaisuuksia ilmassa saattaa hyvin tulla jossain vaiheessa luetuksi. Ainoa asia, minkä takia vähän kiristelin hampaitani, oli tuo kummitusjuttu. Olen niin jalat tukevasti maassa -tyyppi, etteivät kaikenmaailman kummitukset saa mua innostumaan, mutta ehkäpä se nyt tämän kerran menee:) Erityisen ihanana mieleen jäi 20-luvun kuvaus, ja vaikkei sitä ihan hirveästi ollut, se kuitenkin raikasti koko tarinaa.

Jos etsit jotain luettavaa hömpännälkään, se voisi olla tämä.

Bagdadin prinsessa

Tänä keväänä ilmestynyt Parisoula Lampsoksen (en ole varma sukunimen taivutuksesta, joten käytän vain etunimeä) ja Lena Katarina Swanbergin teos Bagdadin prinsessa. Elämäni Saddamin kanssa kertoo Parisoulan ja Saddam Huseinin romanssista yli kolmenkymmenen vuoden ajalta. Parisoula asuu tätä nykyä Ruotsissa ja siellä häntä on kirjaa varten haastatellut toimittaja-kirjailija Lena Katarina Swanberg, joka haastattelujen jälkeen kirjoitti tämän kirjan. Koska tästä on vaikea sano mitään kertomatta kirjan tapahtumista, kannattaa lopettaa lukeminen tähän ellei halua ottaa riskiä juonipaljastuksista.

Parisoula ja Saddam tapaavat ensimmäisen kerran vuonna 1968, jolloin Parisoula on vasta 16-vuotias, Saddam miltei puolet vanhempi. Parisoula on varakkaan kreikkalaislähtöisen, mutta Bagdadiin asettuneen perheen tytär, joten ei ihme, että Saddam kiinnostuu hänestä. Parisoulan perhe ei ole suhteesta kovin innoissaan, mutta kun Saddam jotain haluaa, hänelle ei sanota ei. Parisoula paljastaa kirjassa, ettei heidän välillään ollut mitään suurta rakkaustarinaa, mutta seksuaalinen vetovoima on heidän välillään on suurta. Parisoula on Saddamin rakastajatar yli kolmekymmentä vuotta, vaikka tuohon aikaan mahtuu taukojakin, kun Parisoula menee naimisiin rakastamansa miehen kanssa ja saa lapsia. Saddam ei tietenkään sulata Parisoulan avioliittoa vaan yrittää kaikin tavoin tehdä Parisoulin perhe-elämästä helvettiä.

Kirja oli todella mielenkiintoista luettavaa, ei ehkä mikään kovin mullistava tai pitkäksi aikaa mieleenjäävä lukukokemus, mutta kyllä tähän kannatti tartua. Oli kiinnostavaa lukea Parisoulan syistä jäädä Saddamin luokse, vaikkei sitä syytä tietysti ole kovin vaikea arvata. Kirjassa oli myös monia järkyttäviä kohtia, jotka liittyivät Saddamin hirmuhallintoon. Päällimmäisenä mieleen jäi Saddamin poika Udai, jonka naisiin kohistuva silmitön väkivalta sai voimaan pahoin; siltä ei säästynyt edes Parisoulan oma tytär. Udailla oli tapana järjestää hurjia juhlia, joissa naisia raiskattiin ja käytettiin muutenkin hyväksi. Näistä naisista ei juhlien jälkeen yleensä kuulunut mitään, vaan he joutuivat salaperäisiin auto- tai muihin onnettomuuksiin. Kauhein juttu oli Bagdadissa kiertänyt huhu, missä nuori nainen olisi valeltu hunajalla ja heitetty sitten nälkäisille koirille.

Iso kiitos kirjalle on annettava siitä, että se oli niin selkeä. Tapahtumat etenivät kronologisesti, mikä helpotti lukemista paljon. Luin äskettäin yhtä elämäkertaa, mutta jätin sen kesken, kun kirjassa oli vähän liikaa takaumia ja ennakointeja. Nyt osasin arvostaa selkeästi etenevää tarinaa. Minulla ei ole juurikaan pohjatietoja Saddamin ajan Irakista tai Irakin (historiallisesta) tilanteesta yleensä, mutta onneksi kirjassa oli muutamassa kohtaa annettu taustaa tapahtumille, eikä onneksi minään pitkinä jaarituksina vaan tiiviinä, alle sivun pakettina. Tapahtumapaikkojen hahmottamista selventävät myös kirjan etu- ja takakannessa olevat kartat keskeisistä tapahtumapaikoista Bagdadissa.

Välitilinpäätös

Blogini täytti viime viikolla kaksi vuotta, joten tässä kohtaa on paikallaan tehdä pieni välitilinpäätös ja katsoa, mitä kaikkea kuluneet kaksi vuotta ovat pitäneet sisällään. Blogin osoite ainakin on vaihtunut useampaan kertaan, mutta kiitos teille lukijat siitä, että kaikesta huolimatta olette pysyneet mukana menossa:)


Noloa tunnustaa, mutta löysin kirjablogit vasta pari vuotta sitten. Surffailin ennen junalle lähtöä päämäärättömästi netissä, kun yllättäen törmäsin kirjablogimaailmaan, jonne jäin kerralla koukkuun. Junassa tein päätöksen, että minäkin voisin laittaa pystyyn oman blogin itselleni lukupäiväkirjaksi, mutta olisi vain positiivista, jos joku tulisi sinne kylään ja löytäisi sieltä kirjavinkkejä itselleen. Heti kotona perustin blogin ensimmäiseen pohjaan, jonka löysin Googlesta ja rupesin kirjoittamaan. Ekan vuoden suhtauduin bloggaamiseen aika kevyesti, koska olin ihan varma, ettei innostus kuitenkaan puolta vuotta kauempaa kestä. Noh, tässä sitä vielä ollaan... Ekana vuonna en esimerkiksi kirjoittanut  jokaisesta lukemastani kirjasta, asia joka harmittaa minua kovin, koska luin silloin mm. paljon klassikoita, joista jääneet muistijäljet ovat aika hataria, enkä juurikaan kantanut huolta, vaikka olisin ollut pitkiä aikoja bloggaamatta.


Ekan vuoden olin vähän eristyksissä muista blogeista; vaikka seurasin monia kirjablogeja, en uskaltautunut kommentoimaan niitä enkä myöskään saanut kommentteja muilta. Vuosi sitten pyrin pois ujoudestani ja aloin kommentoida rohkeasti muiden blogeja. Silloin löysin sen, mikä blogimaailmassa on parasta: keskustelut. Mulla ei ole lähipiirissä juurikaan ihmisiä, joiden kanssa voisi keskustella kirjoista, mutta onneksi täältä löytyy ihmisiä, joiden kanssa voi vaihtaa mielipiteitä ja kirjavinkkejä. Muutenkin täältä on löytynyt tosi samanhenkistä ja mukavaa seuraa, joka ymmärtää lukemisen päälle. Menepä heittämään jollekin puolitutulle, että harrastat lukemista niin saat vastaukseksi vaivautunutta mutinaa ja pelokkaan soperruksen "mulla ei ole oikein aikaa lukea". Eikä täällä blogimaailmassa kukaan katso kieroon, jos sanot lukevasi 2-3 kirjaa viikossa, toisin kuin "oikeassa elämässä", missä katsotaan lähinnä säälin "ei tollakaan taida oikeeta elämää olla". Monista kanssabloggaajista on tullut niin läheisiä (vaikkei olla edes nähty), että jos jostakusta ei ole kuulunut mitään aikoihin, alan jo ihmetellä, että ei kai mitään ole sattunut.

Verrattuna parin vuoden takaiseen aikaan ole skarpannut sen suhteen, että kirjoitan kaikista lukemistani kirjoista jotain. Koska pidän tätä myös lukupäiväkirjana itselleni, on kiva selata täältä, olenko lukenut jonkun tietyn kirjan ja mitä mieltä siitä olen ollut. Olen yrittänyt parantaa myös postaamistiheyttä siten, että päivitän blogia ainakin kerran viikossa. Siinä olen pysynytkin, vaikka juttujen taso ei olekaan aina yhtä priimaa:)

Parin vuoden aikana on tullut muutamia väsymyskohtauksia (ei kylläkään enää vähään aikaan), jolloin olen miettinyt blogin lopettamista tai ainakin tauon pitoa, mutta kun olen vähemmän innokkaasti raapustanut muutaman arvostelun, on entinen into vähitellen löytynyt. Nyt olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tästä harrastuksesta ei luovuta, sillä olen täysin koukussa teidän muiden mahtaviin blogeihin. Lisäksi, koska joudun opiskelujen takia kirjoittamaan niin paljon kuivia asiatekstejä, on ihanaa että välillä pääsee jaarittelemaan täysin vapaasti eikä tarvitse nipottaa akateemisista säännöistä.

Kahden vuoden aikana hienoksi muistoksi nousee viimesyksyinen kirjabloggaritapaaminen, jossa pääsin näkeminen kasvot blogien takaa. Onhan noita tapaamisia järjestetty sen jälkeenkin, mutta kun asun harmittavasti täällä susirajalla, ei Hesaan niin vain lähdetä:)

Isot kiitokset ansaitsette te, rakkaat lukijat, kommentoijat, bloggarikollegat ja satunnaiset kävijät, sillä ilman teitä jaksaisin tuskin kirjoitella blogia, ainakaan tässä mittakaavassa. Lämpöinen virtuaalihali teille<3

Ps. Loppuviikosta luvassa on arvonta blogin synttäreiden kunniaksi.

Anna Liisa

Minna Canthin vuonna 1895 ilmestynyt näytelmä Anna Liisa oli osuvasti lukupiiri-blogin maaliskuun kirjana. Osuvasti siksi, että maaliskuussa vietetään sekä naisten- että Minna Canthin päivää. Olen lukenut Anna Liisan joskus tenttiä varten, mutta eihän pieni kertaus mitään pahaa koskaan tee.

Anna Liisa kertoo nuoresta naisesta, joka on menossa naimisiin Johanneksen kanssa. Anna Liisalla on kuitenkin kauhea salaisuus, sillä hän on tullut aiemmin raskaaksi Mikko-nimiselle rengille. Mikko on livistänyt tiehensä, ja Anna Liisa on jäänyt yksin häpeänsä kanssa. Sittemmin Anna Liisa on tappanut vastasyntyneen lapsensa ja apua siihen hän on saanut Mikon äidiltä. Kun Anna Liisa on avioitumassa Johanneksen kanssa, palaa Mikko livohkasta ja ilmestyy äitinsä kanssa painostamaan ja kiristämään Anna Liisaa.

Olen pitänyt kirjasta heti ekasta lukukerrasta lähtien, eikä tunne ole muuksi muuttunut. Lukiessani tunsin suurta vihaa yhteisöä kohtaan, joka vaati siveyttä ja jonka vuoksi Anna Liisa joutui kantamaan yksin vastuun tekosistaan. Varsinkin Anna Liisan isän reaktio järkytti minua, sillä siinä kohtaa voitaisiin puhua jopa kunniamurhasta. Vaikka kirjan aihe olikin järkyttävä, lapsenmurha, en kauheasti järkyttynyt teosta tai ajatellut sitä, sillä pidin lapsenmurhaa jotenkin ainoana vaihtoehtona Anna Liisalle, joka sentään oli talollisen tytär eikä tällä varmasti olisi ollut kotiin menemistä vauva kainalossa. En osaa myöskään pitää Anna Liisaa uhrina, vaan minusta hän oli rohkea ja vahva, sillä vaatii takuulla paljon rohkeutta toteuttaa tekonsa ja vielä pitää kaikki sisällään. Mikko taas oli ärsyttävä hahmo, joka ei toisaalta itse halunnut antaa Anna Liisaa kenellekään toiselle muttei myöskään tahtonut häntä itselleen.

Kokeneet opettajat ovat vinkanneet, että jos haluaa saada yläkoululaisen kiinnostumaan klassikoista, kannattaa tarjota heille Anna Liisaa. Anna Liisa on kieleltään helppolukuinen, jos vertaa sitä moniin muihin klassikoihin, ja vaikka kirja onkin näytelmä, se on silti helppolukuinen ja selkeä. Yläkoululaiset yleensä vielä kiinnostuvat aiheesta, sillä voin hyvin kuvitella, miten herkullinen aihe lapsenmurha on 15-vuotiaan mielestä. Usein keskustelua herättää myös kaksinaismoraali miehen ja naisen välillä: miksi nainen joutuu kärsimään yksin kaikki seuraukset ja mies pääsee kuin koira veräjästä.

Suosittelen tutustumaan Lukupiiri-blogiin ja muiden kommentteihin tästä näytelmästä. 

Sun ystäväsi armaasi

Mikäs sopisikaan naistenpäivän aattoon sopii hyvin naisten välisestä ystävyydestä kertova kirja. Taisin hehkuttaa Syyslaulun olevan Pirjo Rissasen paras kirja, mutta tarkemmin ajatellen viimeksi lukemani Sun ystäväsi armaasi kiilaa kyllä ykköspallille.

Sun ystäväsi armaasi -kirjan päähenkilöt Eeva ja Silva ovat olleet parhaat ystävykset joskus lapsuudessa, mutta Eevan muutto toiselle paikkakunnalle katkaisi naisten yhteydenpidon moneksi vuodeksi. Sattumalta he törmäävät toisiinsa Stockmannilla ja alkavat verestää vanhoja muistoja. Eeva on teini-ikäisen Selinan yksinhuoltajaäiti ja pienipalkkainen toimistotyöntekijä, Silva taas on varakas toimitusjohtajan rouva, joka on jäänyt lapsuudenmaisemiin Järvienkylään. Naiset alkavat lämmitellä ystävyyttään, ja kun Silva saa keploteltua Eevalle työpaikalla miehensä firmasta, on Eevalla ja Selinalla edessään uusi elämä Järvienkylässä. Silva tutustuu tuolla paremmin myös Selinaan, ystävystyy tämän kanssa ja alkaa hankkia niin äidille kuin tyttärellekin kalliita lahjoja ja tavaroita. Ensin Silvan huomio imartelee kumpaakin, mutta vähitellen äiti ja etenkin tytär kiusaantuvat kalliista lahjoista ja kiusallisesta huomiosta ja ihmettelevät samaa kuin muukin kylä: mikä Silvaa oikein vaivaa?

Kirjan ehdottomaksi plussapuoleksi laitan kyllä jännittävän ja otteessa pitävän juonen. Tarina oli aiheeltaankin sellainen, ettei koskaan tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä se oli täynnä kutkuttavia, tosin aika tavallisiakin, piirteitä. Silvan käyttäytyminen oli psykologisesti ajatellen kiinnostavaa, ja rupesin jo keittiönpöytäpsykologina antamaan hänelle diagnoosia. Syytä Silvan käytökselle ei suoranaisesti annettu, mutta rivien välistä pystyi kyllä lukemaan aika paljon. Vaikka Silva olikin tarinan pahis, en voinut olla säälimättä häntä. Vaikka olisi kuinka paljon rahaa, ei sillä voi saada kaikkea haluamaansa. Kirjassa oli lyhyt takauma Eevan ja Silvan lapsuuteen, mikä oli hyvä, koska se selvensi hyvin paljon asioita Eevan ja Silvan myöhemmistä vaiheista. Suurin osa tapahtumista kerrottiin Eevan näkökulmasta, muutamissa kohdin vuoro annettiin Silvalle, Selinalle tai Eevan Tessa-siskolle, mutta Silvan näkökulmaa jäin kaipaamaan enemmän: Eevakaan ei ollut pelkkä pulmunen ja siksi olisin halunnut tietää Silvan reaktion niihin asioihin, joissa Eeva töppäsi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli nopeaa ja otteessaan pitävää luettavaa. Jos on lukenut jonkun Pirjo Rissasen kirjan, ei tätäkään voi ohittaa. Takuutavaraa.

Sementtipuutarha

Olen jo pitkään tahtonut tutustua Ian McEwanin tuotantoon, jota on kehuttu jo monessa blogissa. McEwaniin tutustuminen tuntui luontevimmalta aloittaa hänen esikoisteoksestaan, Sementtipuutarhasta, joka olen ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1980.

Kirja kertoo neljästä sisaruksesta, ikävuosilta 6-16, jotka vanhempien kuoleman jälkeen elävät isossa talossa yksin niin hyvin kuin taitavat. Vanhin tyttäristä, Julie, yrittää jollakin lailla pitää perhettä kurissa ja hoitaa perheen kuopusta, vasta 6-vuotiasta Tomia, joka pukeutuu tytöksi. Selvää kuitenkin on, että vailla vanhempien valvontaa elävät sisarukset eivät saa oikein elämästä kiinni, kun vasta saatu vapaus aiheuttaa paljon hämmennystä. Jackin murrosikä aiheuttaa sen, että perheessä roolit menevät väärinpäin.

Olipa omituinen kirja. Kirja veti mukaansa heti ensi sivulta ja seurasin henkeäni haukkoen Julien, Jackin, Suen ja Tomin edesottamuksia. Erikoisen kirjasta teki se, että vaikka tässä oli esillä niin paljon yököttäviä asioita (insesti ja äidin hautaaminen inhottavalla tavalla) ei olisi tullut mieleenkään alkaa kauhistella tapahtumia, vaan niitä seurasi jopa melkein ulkopuolisena ja ikään kuin asiaan kuuluvana. Se oli aika pelottava tunne. Tietysti kirja jätti mieleen paljon askarruttavia kysymyksiä, päällimmäisenä tietysti miksi sisarukset jäivät oman onnensa nojaan vanhempien kuoltua, miksi kukaan ei heitä auttanut tai mikseivät he hoitaneet asioita fiksummin, hakeneet jostain apua? Oliko tässä nyt muistutus siitä, kuinka tärkeää on yhteisöllisyys? Todennäköisesti, sillä vaikkei ihan tässä mittakaavassa tragedioita tapahtuisi niin pienemmissä mittakaavoissa kylläkin. Olipas vähän tätimäinen lopetus, mutta pakko vielä kehua, että kirja oli järkyttävästä aiheesta huolimatta hieno ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Tulevaisuudessa haluan lukea lisääkin McEwania, sillä lukulistalla on Sovitus ja Rannalla.

Psst. Blogiini on ilmestynyt viime päivinä uusia lukijoita. Sydämellisesti tervetuloa teille kaikille!