Miten paeta piinaavasta parisuhteesta, kun kumpikaan ei suostu lähtemään? “Pasi, minä rukoilen sinua. Älä kiusaa minua enää. Lähde pois. Jätä minut rauhaan.” Iris kiinnittää lapun eteisen peiliin. Hän on yö yöltä uupuneempi, hän ei jaksaisi enää kauan. Pasin mielestä vika on kokonaan Iriksen, Iris on pilannut kodin ilmapiirin.Naapuriin muuttava Piin veli Joel tutustuu sekä Irikseen että Pasiin ja huomaa joutuneensa keskellä kummallista eronäytelmää. Miksi Iris pelkää Pasia, joka on kaikkien mielestä kunnon mies? Ensimmäistä yhteistä kesälomaansa viettävät Pii ja Juha Heino yrittävät selvittää Piin tansanialaisen isän kuolemaa. Piitä tuskastuttaa asioiden hidas eteneminen, ja kun lopulta Zersenay Kipropista paljastuu jotakin, on se aivan muuta kuin Pii olisi ikinä voinut kuvitella.
Näitä Eppu Nuotion Pii Marin -kirjoja tulee aina vaan luettua, vaikkeivat nämä viimeisimmät ole mitään kovin erikoisia olleet. Viimeksi ilmestynyt Paine taitaa olla jo sarjan viides osa. Kirja oli rakenteeltaan jotenkin sekava, koska samassa tarinassa seurattiin sekä Pasin ja Iriksen perhehelvettiä että Piin selvityksiä hänen isästään. Toisaalta tämänkaltaisen rakenteen vuoksi kirjaa oli pakko ahmia, kun halusin tietää, mitä Pasille ja Irikselle tapahtuu. Tällä kertaa Pasin ja Iriksen tarina kaikessa karmivuudessaan vei voiton Piin tarinalta, vaikka heidän suhteensa loppu olikin ennalta-arvattava ja jopa tylsä. Piin isän tarina taas ei ollut ennalta-arvattava, mutta ratkaisu oli siinäkin jotenkin tylsä.
Tässä kirjassa yhdeksi keskeiseksi henkilöksi nousee Piin pikkuveli Joel. En saanut muodostettua Joelista oikein minkäänlaista kuvaa, sillä hän jäi jotenkin etäiseksi. Ei Joel kuitenkaan vaikuttanut yhtään sen miellyttävämmältä henkilöltä kuin isosisko-Piikään.
Suosittelen niille, jotka ovat lukeneet muutkin osat.
Lukaisin äskettäin Outi Pakkasen kirjan Rakkaudesta kuolemaan. Siinä mainosgraafikko Anna Laine tekee elämänsä ratkaisun ja siirtää yhden naisen yrityksensä Muonioon, kauas pääkaupungin kiireisestä menosta. Tosin rauhasta ei ole tietoakaan, sillä hiihtolomaviikoilla tunturihotelliin kokoontuvat huvittelunhaluiset lomailijat. Jo lentokoneessa Anna tunnistaa entisen koulutoverinsa, kansanedustaja Pertti Pekkalan. Samalla lennolla on myös tunnettu sensaatiotoimittaja Ulla-Maija Heinäkoski, jolla on työn alla elämänsä juttu.Muoniossa Anna tutustuu omalaatuiseen taiteilija Maliin ja tämän surusilmäiseen tyttäreen Sariin. Ja siellä missä meno on hurjimmillaan, on aina myös hurmuritarjoilija Smiley, nimensä veroinen mies.Sitten alkaakin tapahtua, kun yllätyksiä rakastava Mali järjestää rymyjuhlat etelän vierailleen. Oman osansa keitokseen lisää myös toimittaja Heinäkoski. Mikä on hänen roolinsa pelissä, jonka panokset osoittautuvat hengenvaarallisen koviksi?
Tuskinpa tämä kovin kummoista muistijälkeä jättää. Kirjassa nimittäin setvittiin enemmän henkilöiden välisiä ihmissuhdekuvioita kuin itse murhaa. Kirja kuitenkin toimi niin kuin oli tarkoituskin: oli oikein nopsaa ja viihdyttävää luettavaa.
Anna-Leena Härkösen kepeän kuplivissa lauluissa rakastutaan, erotaan, kaivataan ja vihataan. Vääränlainen mies sisältää parikymmentä räiskähtelevää laulua, joiden tarinoiksi kiertyvissä sanoituksissa liikutaan haikeista erotunnelmista hulvattomiin sinkkubileisiin ja äkkirakastumisen hurmaan. Runomaiset laulutekstit pursuavat kirjailijalle ominaista suorasukaisuuttaja huumoria. Niiden keskipisteenä on vahvasti tunteva nainen, joka ei arkaile kertoa teatraalisen mahtipontisesti tunteitaan maailmalle. Laulutekstit ovat helposti lähestyttäviä, suoraan puhuttelevia ja ennen kaikkea hauskoja. Anna-Leena Härkönen ryhtyi aikoinaan kirjoittamaan laulutekstejä tilaustöinä, mutta laulunteon makuun päästyään hän huomasi kirjoittavansa niitä myös omaksi ilokseen. Osa sanoituksista on sävelletty ja joitakin on päätynyt levylle asti - osa odottaa vielä esittäjäänsä. Esipuheessa kirjailija vetoaakin lukijoihinsa toteamalla "säveltäkää ihmiset".
Pidin erityisesti niistä lauluista, jotka kertoivat jonkun tarinan. Näitä olivat esimerkiksi luksus-naisesta kertova Viiden tähden tyttö, sinkkubileistä kertova Tytöt hei ja kiltin tytön roolista tarpeeksi saaneen naisen tarinan kertova Todellinen prinsessa. Lukemisen ohessa ihastelin jälleen kerran Härkösen loistavaa tarinankerrontaa sekä kieltä. Kirja oli täynnä hauskoja vertauksia (poikki rakkauteni listit niin kuin ranskanpatongin)sekä hauskaa kieltä: Auto survoo soratietä.
Olisipa mielenkiintoista kuulla näitä lauluja laulettuna!
3/5
Se voisi olla onnea: talo lähellä jokea, kaksi pientä lasta, huolehtiva aviomies. Mutta mies on vasta vähän yli kolmenkymmenen ja hänellä on jo harmaita hiuksia. ”Asko on vanhentunut niin kuin jokainen minun kanssani vietetty vuosi vastaisi viittä”, Eliisa ajattelee.
Asko on ahkera ja yrittää pitää arkea pyörimässä, vaikka joutuu kiertämään putkitöissä ympäri Porvoota. Hän odottaa lomamatkaa ja pyytää Eliisaa tarkistamaan rahatilanteen perheen tilikirjasta. Eliisa tietää sen tarkistamattakin, mutta hän ei pysty kertomaan totuutta miehelleen.
Maksamatta ovat asuntolaina, kauppalasku, luottokorttilasku, Askon yrityksen velat ja jopa Lahjan koulukuvat. Ja sitten on ulosottoviraston kirje.
Lapset rakastavat Eliisaa ja Eliisa rakastaa lapsiaan niin kuin kuka tahansa äiti. Asko rakastaa Eliisaa, Eliisan mielestä siksi, ettei hän ymmärrä Eliisaa ja tämän sairautta. Eliisa kuvittelee ymmärtävänsä miestään, lapsiaan ja itseään, hän on lakannut miettimästä aikaa ja sitä millaista on haluta olla kuollut. Jostain näyttää tulevan valoa Eliisan elämään, se on iloa siitä että hänellä on ihanat lapset ja ihana mies. Ehkä se on myös huojennusta, ehkä kyllästymistä, ehkä vihaa tai kenties rakkautta.
Kerran Asko oli tullut kotiin haulikon kanssa, koska aseen omistaja ei ollut voinut säilyttää sitä omassa kodissaan. Haulikko pantiin piiloon mustaan jätesäkkiin eikä siitä puhuttu enää. Mutta Eliisa muistaa, että se on siellä. ”En keksi kuinka selviäisimme tästä”, hän miettii, ”tämän kevään jokaisena aamuna olen pelännyt etten näkisi tulevaa päivää, iltaisin olen pelännyt nähneeni sen oikein.”
Ja sitten se tulee, päivä jota Eliisa on odottanut. Päivä jolloin ”en vajoaisi maata myöten vaan nousisin jalkeille ja vihdoin lakkaisin kannattelemasta taivasta harteillani”.
Luin jo jokin aika sitten Markku Pääskysen Vihan päivän, mutta jotenkin se on jäänyt postaamatta tänne. Kirja oli sinänsä nopealukuinen, sillä siinä oli vain 117 sivua. Aihe oli kuitenkin todella ahdistava: masentunut äiti, jonka perhe painii talousvaikeuksien keskellä. Ei siis ihme, että kirjoittaminen on vähän nihkeää.
Kirja perustuu osittain tositapahtumiin, sillä joitakin vuosia sitten Porvoossa oli samanlainen perhetragedia, jossa äiti tappoi perheensä ja lopuksi itsensä. Muistaakseni syynä olivat perheen velat. Vihan päivää lukiessa loppuratkaisun tietää koko ajan, ja aluksi ajattelin, että se haittaa lukemista. Ei se kyllä loppujen lopuksi haitannut, vaikka tieto siitä, että kaikki kuitenkin loppuu ahdisti lisää.
Tästä kirjasta en kuitenkaan saanut muodostettua kunnollista mielipidettä, sillä vaikka kirja olikin hyvin kirjoitettu, en voi kuitenkaan sanoa pitäneeni kirjasta. Jos kirjailijan tarkoituksena oli saada lukija ahdistuneeksi, hän onnistui siinä harvinaisen hyvin.
Kreetta Onkelin Ilonen talo on romaani levottomasta lapsuudesta. Se näyttää viisitoista vuotta Tomperin perheen elämää: isä siirtyy Jumalan luo, äiti sahtitonkaan, Birge-sisko kapinoi, mummo jahtaa äitiä ja pappa haaveilee Intiasta. Talon ympärillä nurmikko metsittyy, kukkapenkit kasvavat umpeen. Ilosessa talossa kaikuu nauru, joka arvaamattomasti vaihtuu itkuun tai Eikka Leikkaan. Keinot elää elämäänsä tavalla tai toisella surusta ja häpeästä huolimatta löytyvät.
Kirja oli järkyttävä kuvaus tasapainottoman alkoholistiperheen elämästä. Vielä järkyttävämmän kirjasta teki se, että kertojana toimii perheen tytär Ruuth. Jossain vaiheessa aloin kyllä epäille Ruuthin juttuja: onkohan kaikki todella niin kuin lapsi sen kertoo. Järkyttävästä aiheesta huolimatta kirja oli nopeaa luettavaa (148 sivua). Olen nähnyt myös kirjan pohjalta tehdyn tv-elokuvan, mutta se oli paljon kirjaa huonompi.
Susa suosittelee!
Natsi-Saksa toisen maailmansodan keskellä. Kuolema, tarinamme
lempeä kertoja, ei ole koskaan ollut kiireisempi. Hän kohtaa yhdeksänvuotiaan Liesel Memingerin ensimmäisen kerran valkeana
talvipäivänä 1939 saapuessaan noutamaan tämän pienen veljen sielua.Sota pakottaa kuoleman seuraamaan Lieselin elämää myöhemmin kasvatuskodissa Münchenin lähellä. Pommisuojassa Liesel lukee varastettuja tarinoita naapureilleen ja kellariin piilotetulle juutalaismiehelle. Ja jossakin pisteiden ja niitä seuraavien isojen kirjainten välissä näkyy pilkahdus taivasta ja toivoa.
Sain vihdoinkin luettua loppuun Markus Zusakin Kirjavarkaan. Kirjavaras oli hyvä kirja, vaikka pienoinen pettymys hiipikin mieleeni kirjan loputtua: olin kuullut kirjasta niin paljon, että sen takia ennakko-odotukset olivat niin korkealla. Aluksi oudoksuin kuoleman käyttämistä kertojana, mutta näin jälkikäteen ajatelleen valinta olikin toimiva ja ymmärrettävä.
Suosittelen Kirjavarasta kaikille kirjojen ystäville!
Muistan sinut Amandan jälkeen innostuin Virpi Hämeen-Anttilasta niin paljon, että viimeksi Helsingissä käydessäni hankin divarista pari Hämeen-Anttilaa lisää. Jos muuten satutte liikkumaan Helsingissä, suosittelen pistäytymään Hakaniemessä antikvariaatti Interfennicassa. Tuolla on aika kattava kokoelma uusia (tänä ja viime vuonna ilmestyneitä) kirjoja sekä vanhempia kirjoja edullisesti. Erityisesti pidän Interfennicassa siitä, ettei kirjoja ole kohtuuttomasti vaan kaikki ovat hyvässä järjestyksessä ja helposti löydettävissä. Interfennicassa myydään kirjoja myös postitse, mutta muistaakseni ne lähetetään postiennakolla eli postikulut ovat usein kalliimmat kuin kirja.
Ensimmäisenä näista kahdesta kirjasta luin Hämeen-Anttilan tuoreimman eli Päivänseisauksen. Päivänseisaus on vähän erilaisempaa Hämeen-Anttilaa, sillä käsittääkseni muissa kirjoissa päähenkilöinä on nuoria/nuorehkoja humanisteja, mutta tämän kirjan päähenkilöt olivat jo varttuneempaa väkeä.
Paula on luopunut aikoinaan sooloviulistin urasta ja tyytyy soittamaan alttoviulua kvartetissa, toisten varjossa. Hänen avioliittonsa on rikkoutunut, ja nyt lapsetkin ovat lentämässä pesästä. Erik ei saa kirjoillaan toivomaansa menestystä, eikä hän vielä viisikymppisenäkään osaa päättää, haluaako perheen vai ei. Molemmilla on tunne, että he ovat oman elämänsä väliinputoajia.
Kun Paula ja Erik kohtaavat, käy ilmi, että Erik on tuntenut nuorena Paulan pikkusisaren, jonka vuosien takainen kuolema yhä painaa Paulaa. Erik on ollut salaa ihastunut myös Paulaan ja kiinnostuu tästä uudelleen. Mutta onko hänen tunteensa vain halua paeta nykyisyyttä? Voiko Paula rakastaa enää ketään Ollin, aviomiehensä, jälkeen? Mitä tapahtuu elämän taitoskohdassa, kun unelmien ja menneisyyden kanssa on saatava tilit selviksi?
Kirja oli kyllä hyvä, mutta valitettavasti odotin tältä vähän enemmän Muistan sinut Amandan jälkeen. Päivänseisaus vaikutti minusta enemmän väliteokselta, jonka Hämeen-Anttila on kirjoittanut parempaa inspiraatiota odotellessa. Kirjassa huomioni kiinnittyi kieleen, joka oli monin paikoin tönkköä: miksei Hämeen-Anttila voinut päättää, kirjoittaako hän yleis- vai puhekieltä. Nyt samassa repliikissä oli molempia ja vaikutelma oli sekava.
Seuraavana minulla on vuorossa Hämeen-Anttilalata Alastonkuvia ja odotukset ovat korkealla: tätä on kehuttu kovasti.
Hävettävän vähän tulee luettua ulkomaisia klassikkokirjoja: jotenkin on vaan helpompi napata hyllystä se tänä tai edellisenä vuonna ilmestynyt uutuus. William Shakespearen Romeo ja Julia on roikkunut pakko lukea -listallani ikuisuuden, kunnes nyt sain luettua sen erään toisen bookcrossarin ansiosta. On tuo Bookcrossing vaan hieno juttu!
Romeon ja Julian idea on varmasti monille tuttu, mutta tässäpä juoni lyhyesti: Romeo ja Julia ovat kaksi nuorta veronalaista, joiden suvut (Montaguet ja Capuletit) ovat keskenään riidoissa. Romeo ja Julia tapaavat sattumalta juhlissa ja rakastuvat toisiinsa heti ensisilmäyksellä. Onnettomat tapahtumat aiheuttavat kuitenkin sen, että Julian on esitettävä kuollutta, jotta häntä ei naitettaisi väärälle miehelle. Julia nauttii vahvan myrkkyjuoman, jotta häntä luultaisiin kuolleeksi ja jotta Julia voisi paeta Romeon kanssa Veronasta. Tieto Julian valekuolemasta ei kuitenkaan tavoita Romeota ja tämä juo kuolettavaa myrkkyä. Kun Julia kuulee Romeon kuolemasta, hän menee ja syöksee tikarin rintaansa Romeon ruumiin vieressä.
Kieli-ihmisiä kun olen, ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi tietysti näytelmän kieleen. Kieli olikin kaunista, vaikka olikin (tai ehkä juuri siksi)todella vanhahtavaa. Muutamissa kohdissa pokka tosin meinasi pettää. Kyseisen esimerkki on omasta lempikohdastani: Rouva Capulet: "Siis mieti naimistas; sua nuorempana Veronassa on moni säätyläisnainen jo tullut äidiksi: kun muistuttelen, sun iässäs jo äitis olin minä, ja sinä neito yhä. Lyhyesti: sua puolisokses kosii jalo Paris." (sivulta 32.)
Joskus lapsena kuuntelin paljon Movetron-nimisen bändin kappaletta Romeo ja Julia. Kun kuulin, että kyseinen biisi pohjautuu kuuluisaan romaanin, päätin että aikuisena luen tuon kirjan. Nyt on tuokin lupaus täytetty.
Mitä mieltä olette miehestä, joka vie naisensa ekatreffeillä
Paavo Nurmen hautajaisiin? Joka hankkii vaimolleen hääkimpun Lasse Virenin häistä ja vie vaimonsa lemmenlomalle Martti Vainion lomakouheroon? Miehestä, joka aina Helsingissä käydessään vie kukkia Paavo Nurmen patsaalle ja suunnittelee Nurmen ja Mannerheimin patsaiden paikkojen vaihtamista keskenään. Miehestä, joka luulee että jokaisen teinitytön haave ole saada isältä jättikokoinen maalaus juoksija Kaarlo Maaningasta? Tämä mies on Urheiluhullu isolla u:lla, eikö totta? Tällainen mies on Martti Huttunen, Miika Nousiaisen Maaninkavaaran päähenkilö.
Martti Huttuselle juokseminen on elämän ja kuoleman kysymys: tähän asti hän on keskittänyt kaikki toiveensa poikansa Jarkon menestymiseen. Martin maailma romahtaa, kun Jarkko katoaa laivalla matkalla kisoista kotiin. Kiskoakseen isänsä mustasta murheesta perheen teini-ikäinen tytär Heidi päättää ryhtyä juoksemaan. Vain sen verran, että isä pääsee taas jaloilleen... Treeni karkaa kuitenkin käsistä eikä Heidillä ole pian muuta elämää kuin juoksu. Ja jos ei juosta niin sitten katsotaan vanhoja kisoja videolta. Harjoittelu alkaa saada koomisempia piirteitä, ja pian Heidi käy koulua painoliivin kanssa. Vihdoin on Sirkka-äidinkin avattava lomakouhero-romantiikan sumentamat silmänsä ja nähtävä asian todellinen laita.
Alkuun suhtauduin tähän kirjaan vähän varauksella, sillä ajattelin tämän olevan niitä perinteisiä "isä elää oman unelmansa todeksi lastensa kautta" -tarinoita, joille multa ei tipu ollenkaan sympatioita. En olisi voinut olla enempää väärässä, sillä kaiken kohelluksensa ohessa Martti on kuitenkin jotenkin kamalan herttainen, jonka uskon kaikesta huolimatta vain tarkoittavan hyvää. Näin siitäkin huolimatta, että miehen valmennusmetodit menevät vähän yli.
Maaninkavaara on todella hyvä satiiri suomalaisen miehen urheiluhulluudesta ja meni kyllä mun suosikkikirjojen top kymppiin. Susa suosittelee lämpimästi!
PS. Kirja vilisi kaikenlaisia juoksutermejä ja etenkin juoksijoiden nimiä, joiden tunteminen kyllä auttoi saamaan tekstistä enemmän irti. Susahan ei tunnetusti ole mikään urheilija, mutta onneksi lähipiiriini kuuluu urheilua ja juoksijoita tunteva ihminen, joka ystävällisesti selvensi vaikeita kohtia. Nyt meikäläinenkin tietää, kuka on Kaarlo Maaninka...
Vancouverin olympialaisten aikaan tuli katseltua taitoluistelua ja siitä innostuneena lukaisin Leena Lehtolaisen taitoluisteluaiheisen dekkarin Kuolemanspiraali.
Noora Niemisestä piti tulla pariluistelun maailmanmestari. Kun kuusitoistavuotias luistelijalupaus löydetään surmattuna omilla luistimillaan, särkyvät valmentajien ja vanhempien toiveet. Kuka on syyllinen? Karaokekuningas Vesku Teräsvuori? Espoossa liikkunut pikkutyttöjen ahdistelija? Vai onko murhaaja sittenkin joku Nooran lähimmistä?Ylikonstaapeli Maria Kallion raskaus on edennyt seitsemännelle kuukaudelle, mutta se ei estä häntä paneutumasta intohimoisesti murhan selvittämiseen. Lisäpontena on Marian ja hänen vanhan vihollisensa Pertti Strömin kilpailu rikosylikomisarion virasta. Mutta kuolemanspiraali on pyörähtänyt, eikä sitä ole helppo pysäyttää.
Jotenkin pidän näistä vanhemmista Maria Kallioista enemmän kuin uusista. Syynä on ainakin se, että mukana on vielä ihanan kamala Pertti Ström, ja näissä vanhemmissa osissa Mariakin on jotenkin ihanan tavallinen, kun hän pohdiskelee uran ja perheen yhteensovittamista ja sitä, mitä oikeastaan haluaisi isona tehdä.
Miinusta Kuolemanspiraalille siitä, että loppuratkaisu tuli hieman puskan takaa. En tiedä mitään oikeasta poliisin työstä ja siitä, miten he rikoksia ratkaisevat, mutta tuntui aika uskomattomalta, että Maria suurin piirtein kesken synnytysvalmennuksen keksii, kuka on syyllinen ja jopa motiivin surmalle. Näin jälkeen päin ajatellen murhaajakin oli aika ilmeinen: tietysti se, josta puhuttiin kaikkein vähiten.
Suosittelen kaikille Maria Kallion ystäville!
