Kirjallinen vuosi 2010

Vuosi 2010 läähättää kohti loppuaan ja muutaman tunnin kuluttua alkaa vuosi 2011. Nyt onkin hyvä aika katsoa, millainen vuosi 2010 oli kirjojen suhteen.

Vuonna 2010 luin 109 kirjaa. Se on vähemmän kuin kertaakaan aiemmin, mutta toisaalta opiskelukiireet verottivat aika tehokkaasti lukuaikaa. Erikoisinta tänä vuonna lukemissani kirjoissa oli ainakin se, että löysin vasta nyt Virpi Hämeen-Anttilan ja Outi Pakkasen kirjat, joista jälkimmäisiä luin ahkerasti. Muuten lukemani kirjat näyttävät siltä, että kotimaista on kulunut muiden vuosien tavoin paljon.

Olen tosi huono tekemään (lue: pitämään) uudenvuodenlupauksia. Mun on ihan turha luvata, että luen enemmän klassikoita tai oman hyllyn kirjoja tai etten osta kirjoja niin paljon, kun en sitä kumminkaan pysty pitämään. Viime syyskuussa kehittelin itselleni aakkoshaasteen, mutta en päässyt edes a:han asti. Nyt voisinkin tehdä sellaisen lupauksen, että luen edes jonkun verran tuon haasteen kirjoja.

Monissa blogeissa on vuoden lopussa listattu vuoden aikana luettujen kirjojen top kymppejä. Tästä innostuneena ajattelin itsekin laatia sellaisen. Se olikin varsinainen mission impossible, koska oli niin pirun vaikea päättää mitä kirjoja ottaisin ja mitä jättäisin. Ajattelin, että koska olen kumminkin lukenut aika paljon kirjoja, voin ihan hyvin tehdä Top 20 -listan. Siihen olen siis listannut vuonna 2010 lukemistani kirjoista parhaimmat, mielenkiintoisimmat tai muuten vain minua eniten liikauttaneet kirjat. Kirjat eivät ole paremmuus- vaan mieleentulojärjestyksessä, poikkeuksena ykkönen, koska se vain on ihan ykkönen.

Tässä siis Susan lista:
Klikkaamalla kirjan nimeä pääset lukemaan mielipiteeni kirjasta.

1. Chimamanda Ngozi Adichien: Puolikas keltaista aurinkoa

Sami Hilvo: Viinakortti
Veikko Huovinen: Pojan kuolema
Anja Snellman: Parvekejumalat
Riikka Pulkkinen: Totta
Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Eve Hietamies: Yösyöttö

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Michael Cunningham: Tunnit
Paula Havaste: Kaksi rakkautta
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Enni Mustonen: Lapinvuokko

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Uma Karma: Kaiken se kestää

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen

Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken Prinsessa

Helene Berr: Päiväkirja 1942-44

Hilkka Ravilo: Muovikassimies
Carol Ann Lee: Anne Frank 1929-1945


Hyvää kirjallista vuotta 2011 kaikille!!

Anne Frank 1929-1945

Olen Anne Frank -fani (jos siitä tässä yhteydessä voi puhua) ja lukenut kiinnostuneena kaikki suomenkieliset kirjat, jotka sivuavat hänen lyhyeksi jäänyttä elämäänsä. Historioitsija Carol Ann Leen kirjoittama teos Anne Frank 1929-1945 valottaa kiinnostavasti Anne Frankin henkilökuvaa ja elämää ennen juutalaisvainoja ja niiden aikana, unohtamatta tietenkään Annen muuta perhettä ja sukua. Kirja on tosi kiinnostava, koska se on ensimmäinen teos, joka kertoo Anne Frankin ja hänen sukunsa historian. Sain kirjan arvostelukappaleena Avain-kustantamolta jo aiemmin syksyllä, mutta osoitin hurjaa itsehillintää säästämällä kirjan joululomalukemiseksi. Carol Ann Leen elämäkerta on hyvin kattava, sillä hän on saanut käyttöönsä Frankien perheen arkiston, johon kuuluvat mm. Otto Frankin muistelmat ja tämän päiväkirjat Auschwitzin vapauttamisen jälkeen. Kirjallisuusluettelokin on varsin pätevä ja kattava ja viittauksia käytetään runsaasti, paikoin jopa liiankin paljon, sillä ne välillä häiritsevät lukemista.

Johdannossa Carol Ann Lee kuvaa omia intressejään, jotka vaikuttivat kirjan tekemiseen. Hänen tarkoituksenaan ei ole ollut toistaa Annen päiväkirjaa ja kuitata parilla luvulla ne tapahtumat, jotka tapahtuivat päiväkirjan loppumisen jälkeen, vaan hän on halunnut koota uuden ja tyhjentävän esityksen Annen elämästä ilman sitä "kohottavaa valoa, jossa hänet on usein kuvattu". Kirjoittaja pyrkii kuvaaman omana itsenään, lahjakkaana nuorena naisena. Erityisesti Carol Ann Lee on halunnut tuoda esille niitä sukulaisia ja ystäviä, jotka ovat tiiviisti kuuluneet Annen elämään. Kirjassa käytetäänkin runsaasti niiden ihmisten päiväkirja- ja haastattelukatkelmia, jotka tunsivat Annen. Monista Frankin perheen tuttavista ja heidän kohtaloistaan kirjoittaja mainitsee vielä erikseen alaviitteissä, mikä on erittäin kiinnostavaa luettavaa. Anne Frankin tunteneiden ihmisten kommentit tuovat mukavasti lisätietoa hänen persoonastaan ja on mielenkiintoista (toisaalta myös surullista) lukea Anne Frankin sukulaisten ja ystävien kohtaloista. Anne Frankin päiväkirja jätti minulle kiinnostuksen Margotia ja hänen äitiään Edithiä kohtaan. Erityisesti minua kiinnosti miksi Anne tunsi äitiään kohtaan välillä suoranaista vihaa. Tämä kirjaa avaakin jonkin verran heidän välejään ja antaa myös lisätietoa Margotista, Annen hiljaisemmasta ja viisaasti isosiskosta.

Kirja kuvaa Annen elämää lapsuudesta kuolemaan. Lisäksi Carol Anne Lee valottaa Annen vanhempien ja isovanhempien taustoja, keskitysleirielämää sekä Otto Frankin elämää sodan jälkeen ja Annen päiväkirjan julkaisuprosessia. Kirjan tapahtumat eivät etene kronologisesti, sillä heti kirjan alussa seurataan Annen ja Margotin viimeisiä päiviä Bergen-Belsenin keskitysleirillä. Tämä valinta on toimiva, sillä lopputuloshan on kaikkien tiedossa. Keskitysleirikuvaukset ovat kirjan ahdistavinta antia, kuvaukset sairaista ihmisistä, jotka nukkuvat pelkällä permannolla eritteiden seassa, jotkut jopa ilman rihman kiertämää. Nämä kohdat pursuavat hajua ja likaa. Näin tästä kirjasta painajaisia ja melkein teki mieli jättää koko kirja kesken. Toisaalta hämmästyin myös siitä, millainen henki leirillä parhaimmillaan oli: ihmiset lauloivat ja Anne esimerkiksi ilahdutti muita tarinoillaan.

Myöhemmissä osissa, kun kerrotaan Annen lapsuudesta, kirjoittaja piirtää Annesta kuvaa iloisena tyttönä, joka on suosittu ystävien seurassa, mutta joka saattaa välillä möläytellä ihmisille mitä sylki suuhun tuo. Pikku-Anne on selvästi isän tyttö ja monessa kohtaa Otto puhuu lämpimästi tyttärestään. Salaisen siiven tapahtumat kuitataan kirjassa hyvin lyhyesti, mikä on perusteltua: kaiken tämänhän voi lukea Annen päiväkirjasta. Yksi kiinnostavampia kohtia oli kirjan lopussa, missä selostettiin Annen päiväkirjan syntyvaiheita. Kirjasta on vuosien saatossa ja eri käännöksissä jätetty joitakin kohtia pois. Ennestään tiesinkin, että monet intiimit ja poliittiset kohdat on sensuroitu, kuten myös Annen kärkkäät mielipiteet äidistään (Otto Frank ei tahtonut, että hänen edesmenneestä vaimostaan puhuttaisiin pahaa), mutta myös esim. kuukautisista kertovia pidettiin liian intiimeinä. Itse päiväkirjan julkaiseminenkaan ei ollut aivan yksinkertaista, sillä sitä pidettiin rohkeana.

Kirja herätti minussa paljon ahdistusta ja raivoakin, mutta se lienee kirjan tarkoituskin. Siis tunteiden herättäminen. Vaikka Anne Frankista ja holokaustista on kirjoitettu paljon eri ihmisten näkökulmasta, on Carol Ann Lee onnistunut tekemään kirjan, joka ei vain toista vanhoja tuttuja juttuja. Suosittelen kaikille niille, joita Anne Frank kiinnosta.

PS. Pahoittelen onnetonta kuvaa, kamerassa on jotain vikaa.

Seuralainen

Luen parasta aikaa yhtä tosi ahdistavaa kirjaa ja kaipasin jotain kevyttä välipalalukemista siihen väliin. Joululahjaksi saamani uusin Outi Pakkanen oli juuri sitä. Seuralainen on kevyt, mukaansatempaava ja jännittävä, mutta siinä ei kuitenkaan mässäillä liikaa verisillä yksityiskohdilla, kuten ei muissakaan Pakkasen kirjoissa.

Pakkanen on valinnut kirjansa aiheeksi tosi mielenkiintoisen ilmiön, nimittäin naisille suunnatut seuralaispalvelut. Rebecca Koivisto on seuralaispalvelu Daylightin tyylikäs perustaja. Sampo Nyberg taas on raamikas ja pelivelkainen nuorimies, joka personal trainerin homman lisäksi haluaa tienata hieman lisärahaa leidien teatteri- ja ravintolaseuralaisena. Sampon paras kaveri Henkka ilahtuu tästä ansaitsemistavasta, takertuva ja mustasukkainen ex-tyttöystävä ei niinkään. Eikä aikaakaan kun tapahtuu murha.

Seuralaispalvelun ja varsinkin sen asiakkaiden ympärille olisi saanut kieputeltua vaikka minkälaisia juonenkäänteitä, mutta siihen Pakkanen en lähde. Tuntuu, että Sampon työpaikka olisi voinut olla mikä tahansa. Työ seuralaispalvelussa ei näyttäydy kovin ruusuisena, sillä asiakkaiden toiveet eivät ole mitenkään vähäisiä. Kovin kaunista kuvaa Pakkanen ei luo myöskään asiakkaista. Naiset ovat yksinäisiä reppanoita, jotka setelinippua heilutellen yrittävät ostaa luokseen nuoria poikia ja rakkautta.

Seuralainen on taattua Pakkasta. Vaikka murhaajan arvasikin aika helposti, oli murharouvalla vielä ässä hihassa, koska motiivi tulee ihan puun takaa. Kelpasi lukea.

Tumman veden päällä

Aiemminkin on ollut puhetta, että en oikein välitä julkkiskirjailijoista. Niinpä en ollut lainkaan ilahtunut, kun keväällä kuulin Peter Franzénin esikoiskirjasta Tumman veden päällä. Paitsi että kirjan on kirjoittanut julkkis, myös sen aihe (perheväkivalta lapsen silmin) ja omakohtaisuus saivat jarrut päälle: tällaista suoranaista lööppikamaa minä en halua lukea. Kevään mittaan sain lukea ylistäviä arvioita kirjasta ja sitten minunkin uteliaisuuteni alkoi herätä: voisin lukea tämän kirjan, jos löytäisin sen kirjastosta, mutta mitään en sen lukemisesta maksaisi. Sainkin kirjan yllättäen joulupukilta ja joulunpyhät kuluivat rennosti tätä kirjaa lueskellen. Sain yllättyä positiivisesti: kirja todella kannatti lukea.

Iltapäivälehdet antoivat kirjasta sen ilmestyessä aivan väärän kuvan: annettiin ymmärtää että kyseessä on Franzénin henkilökohtainen tilitys elämästä väkivaltaperheessä. Luulin siis, että kirja on täynnä itkua ja nyrkkitappeluja, mutta totuus olikin ihan toinen, sillä kirja kertoo hienovaraisesti ja herttaisesti pikku-Peten kasvutarinan. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, mutta luvut eivät ole mitenkään irtonaisia vaan niistä muodostuu eheä kokonaisuus, Peten kasvutarina.

Pete asuu yhdessä äitinsä, isänsä ja pikkusiskonsa Suvin kanssa pohjoisessa, Kemin kupeessa. Peten elämään kuuluu tavallisia poikien juttuja, autoleikkejä, papan kanssa olemista ja muita tavallisia arkipäivän juttuja. Petellä on myös kaksi isoa salaisuutta: toinen on se, että isä ei ole Peten oikea isä vaan hänellä on toinen isä Helsingissä. Sitä ei ole kaikilla, ja reissut Kaken luo Helsinkiin ovatkin pieni ylpeilyn aihe. Toinen salaisuus on paljon tummempi: Peten isäpuoli saa viinapäissään mustasukkaisuuskohtauksia ja hakkaa silloin Peten äitiä. Silloin paetaan äidin ja pikkusiskon kanssa mummon ja papan luo, joka on varsinainen paratiisi. Mummolassa saa piparkakkuja ja maitoa ja pappa on Peten idoli. Siellä ei ole mitään pahaa.

Tykkäsin kirjasta erityisesti siitä, miten hyvin Franzén kuvaa Peten lapsenmieltä. Hän ei pyri anylysoimaan tai selittämään vaan näyttää lapsenmielen sellaisena kuin se on. Aitona. Hellyyttävää oli seurata Peten suhdetta vanhempiinsa. Kai se sitten on niin, että lapsi luottaa vanhempiinsa, olivat he millaisia tahansa. Erityisen sydäntäriipaisevasti Franzén kuvaa Peten suhdetta äitiinsä ja siskoonsa, rakkaimpiin turvajoukkoihinsa, kuten seuraava katkelma osoittaa.

...Minua ei haittaisi, vaikka maailmassa ei olisi ketään muuta kuin äiti ja pikkusisko, eikä olisi mitään muuta maailmaa kuin tämä meidän asuntomme. Tästä on tullut meidän kotimme, eikä täällä ole ketään muita kuin me, eikä täällä tuoksu kukaan muu kuin me. (S. 306-307.)

Tälle kirjalle minä antaisin Vuoden yllättäjä -palkinnon.

Mielensäpahoittaja

Kaverini on koko syksyn kysellyt, joko olen lukenut Tuomas Kyrön mainion kirjan Mielensäpahoittaja. Vastaukseni on tähän mennessä ollut aina sama: en vieläkään, kun kirja on niin suosittu ja aina lainassa kirjastosta. Visiitti piskuiseen sivukirjastoon kuitenkin kannatti, sillä löysin sieltä Mielensäpahoittajan ja muutaman muun jo pitkään himoamani kirjan. Luin Mielensäpahoittajaa ollessani lapsenvahtina ja kyllä en luule, että lapsi nukkui silmäystäkään kun hoitaja kikatti kirjan jutuille.

Kirja koostuu muutaman sivun mittaisista novelleista, joiden päähenkilö, mielensäpahoittaja, on kahdeksankumppinen ukkeli, joka saa lääkärissä kuulla verisuontensa olevan tukkeessa. Mielensäpahoittajan mielestä verisuonet eivät ole tukkeutuneet epäterveellisen ruuan vuoksi vaan siksi, että hän on 80 vuotta padonnut pahan mielen sisäänsä. Nyt on aika antaa tulla ulos kaikki, mikä vuosien varrella on pahoittanut mielen: ruokien perhepakkaukset, miniä lähettämä ystävänpäiväkortti (en ole lastenlasten ystävä), poliitikot jotka eivät avaa suutaan eduskunnassa mutta hölmöilevät telkkarin viihdeohjelmissa sekä ihmiset jotka eivät auta toisia mutta jotka auttavat, mutta antavat ymmärtää että 8-kymppinen on avuton vanhus, jonka paikka olisi vanhainkodissa.

Mielensäpahoittaja on riemastuttava kirja. Kyrö kirjoittaa tarkkanäköisesti mutta huumorilla suomalaisen vanhan miehen sielunelämästä ja marmatuksen aiheita. Yllättäen mulle ei lukiessa tullut sellaista oloa, että siinä vanha ukko urputtaa joutavia, vaan mielensäpahoittajan huomiot ovat oikeasti asiallisia. Hänen hahmossaan Kyrö onnistuu osoittamaan suomalaisen tyypillisen luonteenpiirteen eli negatiivisuuden ja jatkuvan jurputuksen. Mielensäpahoittaja on koomisuudessaan ja todellisuudessaan kerrassaan mahtava kirja.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tämä kirja loppui.

Joulun kirjasatoa

Outi Pakkanen: Seuralainen

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love. Omaa tietä etsimässä

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia

Hyvää joulua!!

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

yösydänuntaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää

harmaana uksen suuhun,

vanhaan tapaansa tirkistää

kohti taivasta kuuhun;

katsoo metsää, min hongat on

tuulensuojana kartanon,

miettivi suuntaan sataan

ainaista ongelmataan.

Vaiti metsä on, alla jään

kaikki elämä makaa,

koski kuohuvi yksinään,

humuten metsän takaa.

Tonttu puoleksi unissaan

ajan virtaa on kuulevinaan,

tuumii, minne se vienee,

missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Susa vetäytyy nyt joulun viettoon kirjoineen ja palailee tänne taas joulun jälkeen raportoimaan pyhien aikana lukemistaan kirjoista. Sitä ennen haluan kuitenkin toivottaa lukijoilleni tämän ylläolevn runon (joka muuten on lempijoululauluni) myötä

Rauhallista ja piparintuoksuista joulua! Lukekaa paljon kirjoja ja syökää paljon suklaata. Suurkiitos myös kaikille vakilukijoilleni, jotka luette tätä blogia ja kommentoitte tänne <3 <3

Kukkia Piretille

Valitsin joululukemiseksi läjän tuttuja, moneen kertaan luettuja ja hyväksi havaittuja kirjoja ja niiden joukossa oli tietysti useampi Enni Mustosen kirja. Enni Mustosen hieman vanhempaan tuotantoon kuuluva Kukkia Piretille on siinä mielessä erikoisempi kirja, että se sijoittuu osittain tositapahtumiin.

Piret on vajaa kolmekymppinen virolainen nainen, joka yhdessä äitinsä kanssa viljelee kolhoosilla puutarhaa. Eletään kiivaita aikoja ennen Viron itsenäistymistä, ja koko maa on mullin mallin. Piretiä onnistaa, kun hän saa harjoittelupaikan Suomesta eräältä puutarhalta. Piret matkustaa Aholan puutarhalle toiveita täynnä, mutta totuus on vähän muuta kuin mihin Piret on varautunut. Kestää jonkin aikaa ennen kuin Piretille selviää, miksi perheen yllä leijuu kummallinen surun varjo. Aholan perheen äiti on nimittäin kuollut ja isäntä on helisemässä puutarhan ja neljän pienen lapsen kanssa. Piret tuntee surua perhettä kohtaan ja haluaa auttaa heitä kaikin tavoin. Samalla uhkaavat kuitenkin valua hukkaan suunnitelmat omasta puutarhasta kotona Viljandissa.

Kiva lukea Enni Mustoselta vaihteeksi jotain muutakin kuin historiallisia kirjoja. Tykkään tästä kirjasta, koska tämä on niin arkinen ja viihdyttävä, mutta kumminkin tässä on muutakin kuin pelkkää hömppää, kun kuvataan Piretin elämää Virossa. Kirjassa ei kuvata lainkaan Piretin sopeutimisvaikeuksia tai suomalaisten suhtautumista häneen, se puoli tulee enemmän esille Piretin serkun, Maretin, kautta, joka on naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Mutta ei aina tarvitse niin kovin vakavaa ollakaan, ja hömppäkirjana tämä oli ihan mahtava. Kukkia Piretille oli juuri sellainen kirja, jonka pystyi ahmimaan mitään miettimättä. Täydellinen joulukirja siis.

Parvekejumalat

Anja Snellman on jäänyt minulle vähän tuntemattomaksi kirjailijaksi, vaikka tosi monet nuoret naiset ovat hänen vankkumattomia ihailijoitaan. Tähän mennessä olen lukenut Snellmanilta vain Lemmikkikaupan tytöt ja Lyhytsiipiset. Vaikka Snellman onkin jäänyt vieraaksi, arvostan kuitenkin häntä kirjailijana todella paljon. Siksi olen jättänyt hänen kirjansa rauhaan, etten morkkaisi hienoja kirjoja vain siksi, että minä en niitä ymmärrä. Snellmanin uusin, Parvekejumalat, oli kuitenkin pakko saada lukea heti, kun vain löysin sen kirjastosta, sillä aihe on tosi mielenkiintoinen eli islam ja maahanmuuttajanaiset.

Kirjan toinen päähenkilö eli Anis on kotoisin maahanmuuttajaperheestä. Sopeutuminen Suomeen ei ole perheelle kovin helppoa eikä se ole helppoa varsinkaan Anikselle, joka haluaisi elää kuten muutkin suomalaiset teinitytöt eli lumikit: Anis haluaisi mennä Madonnan keikalle, pukeutua tyylikkäisiin farkkuihin ja tavata poikia. Kaikki tämä on kuitenkin perheen mielestä paheksuttavaa, hallahallahalla. Joskus Anis hengailee kaupungilla salaa lumikkikavereidensa kanssa, mutta vaarana on, että kaupungilla kyttäävät isoveljet rollivat näkemästään isälleen, ja silloin kutsutaan koko suku neuvonpitoon ja miettimään rangaistusta Anikselle. Ja sitten Anis tekeekin jotain anteeksiantamatonta, josta rangaistaan pahimmalla tavalla. Kirjan alussa nimittäin kerrotaan, kuinka Anis putoaa alas parvekkeelta, sieltä mikä on ollut tytön lempipaikka. Kirjan nimi, Parvekejumalatkin, viittaa näihin parvekkeelta pudonneisiin tai pudotettuihin maahanmuuttajatyttöihin.

Snellman ei luo Aniksen elämästä kovin ruusuista kuvaa. Uskonto näytetään naisia alistavana ja kaiken kieltävänä. Tai pahinta ei ehkä ole uskonto vaan isä ja veljet, haukat, jotka kyttäävät Anista ja syyttävät tätä kaikesta. Aniksen taustaa vasten on vaikea ymmärtää, että kirjan toinen päähenkilö Alla Pohjola haluaa kääntyä islamiin. Allalle islam edustaa rauhaa, ehkä juuri siksi, että hänellä ei ole isää tai veljiä kyttäämässä. Alla on taiteilijaperheen tytär, jota äiti on aina kannustanut tekemään ja kokeilemaan kaikkea päätöntä. Itse asiassa äiti on ollut aina itse mukana kaikilla festareilla ja muissa tapahtumissa. Lopulta Alla keksii jotain omaa, joka ei äidille kuulu: islamin.

Parvekejumalat on kirjoitettu todella vetävästi ja se käsittelee tärkeää aihetta. Aiemmin olen kritisoinut Snellmanin teoksia hankalan kielen ja erityisesti kertoja- ja näkökulmaratkaisujen vuoksi, mutta tässä kirjassa sitä ongelmaa ei ollut. Aluksi minäkin kummastelin Aniksen kieltä, joka oli liian kuvallista ja erikoista maahanmuuttajatytölle, mutta aika pian siihen tottui. Tarina vain vei mennessään. Kirjassa ei myöskään ollut erikoisia näkökulmakikkailuja vaan Aniksen ja Allan tarinat etenivät tosi selkeästi. Välillä pohdin, miksi Snellman oli valinnut kirjaan myös Allan, koska Aniksen tarina oli paljon kiinnostavampi, mutta Allan tarinan kautta naisia ja heidän motiivejaan oli helpompi vertailla. Oli paljon helpompi ymmärtää Aniksen tuska islamin vuoksi kuin Allan halu kääntyä islamiin. Välillä tulikin vähän outo olo, kenen puolella tässä nyt pitäisi olla. Taisi miksi pitäisi olla kummankaan puolella?

Leena Lehtolainen julkaisi syksyllä niin ikään maahanmuuttajatyttöjä koskevan kirjan Minne tytöt kadonneet ja näitä molempia kirjoja vertailtiin julkisuudessa tosi paljon. Lehtolaisen kirjaan verrattuna Snellman esittää kirjassaan selkeän mielipiteen, toisin kuin Lehtolainen, josta ei ei tiedä kenen puolella hän milloinkin on.

Parvekejumalat on yksi kiinnostavimpia kirjoja, joita olen tänä vuonna lukenut. Haluaisin sanoa tästä paljon, mutta en vain pysty tai osaa. Salla on onnistunut tässä minua paremmin, joten kannattaa vilkaista hänen arvionsa täältä.

Saiturin jouluyö

Opiskelu- ja harjoittelukiireet ovat vihdoin tältä vuodelta ohi, ja pääsen rentoutumaan kolmeksi viikoksi ennen uuden harjoittelun alkua. Aion vain löhötä kotona, nukkua kunnolla ilman "tunti alkaa ja voi mä unohdin housut aamulla kotiin" -painajaisia, katsoa telkkarisarjoja dvd-bokseilta sekä tietysti lukea paljon. Lukulistalla odottaa jo muutama pitkään himoitsemani uutuuskirja ja iso pino moneen kertaan luettuja mutta hyväksi havaittuja lohtukirjoja.

Opiskelukiireiden vuoksi sain vasta nyt loppuun Lukupiiri-blogin joulukuun kirjan eli Charles Dickensin Joululaulun. Itse luin kirjasta Satukustannuksen vuonna 1986 julkaiseman Saiturin jouluyön, josta löytyy kuvat ja kaikki. Keskustelussa monet ovat kehuneet kirjaa, mutta valitettavasti minun pitää todeta, että minuun kirja ei kolahtanut. Kirja oli ihan hyvin kirjoitettu, mutta minuun eivät vain kolahda tarinat, joissa on satumaisia elementtejä ja viittauksia aaveisiin ym. mielikuvitushahmoihin. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi niin monet pitivät tästä kirjasta, sillä minusta tässä oli paljon sellaista lämpöä (varsinkin lopussa), joka sopii erityisesti jouluun. Vaikka kirja olikin tosi vanha, olin yllättynyt siitä, miten selkeä rakenne tässä oli. Yleensä inhoan monia klassikkoja, ja uutuuksiakin, kaikenlaisen rakennekikkailun vuoksi, mutta tässä ei kyllä ollut mitään inhoamista.

Vaikka Saiturista ei suosikkikirjaani tullutkaan, olen kuitenkin tosi iloinen, että tämä tuli luettu. Enpä olisi tähän klassikkoon ilman Lukupiiriä tarttunutkaan! Ai niin: kannattaa käydä vilkaisemassa, mitä ajatuksia tämä kirja on muissa herättänyt täältä.